big_fimage.jpg

Melankolikon toinen puoli

Teksti Tuomas Rantanen

Lars von Trierin perjantaina 3.6. ensi-iltaan tullut Melancholia on vertauskuvallinen kertomus masennuksen taakasta.

Freudin mukaan murhetta ja melankoliaa yhdistää tuskallinen mieliala, ulkomaailman kiinnostavuuden ja rakastamiskyvyn katoaminen ja suorituskyvyn estyminen.

Murheen murtama on menettänyt jotakin todellista, melankoliassa taas ihmiseltä puuttuu jotakin hieman ideaalisempaa: menetetty ei ole välttämättä oikeasti kuollut, se ei vain enää sovi rakkautemme kohteeksi. Melankolia on olennaisesti sisäinen tila.

Vaikka dramaattiset tunnetilat ovat esittävän taiteen peruskauraa ja erilainen mielen järkkyminen tyypillistä henkilöiden karakterisoimisen materiaalia, todellinen masennus on harvoin elokuvien pääaiheena.

Sisäänpäin kääntynyt masennus on aiheena haastava. Siksi on jopa hiukan yllättävää, että Suomessa tulee liki samaan aikaan ensi-iltaan peräti kaksi elokuvaa, jotka käsittelevät nimenomaan masennusta, eivät niinkään surua, murhetta tai alakuloa. Viime kuun puolella teattereissa aloittanut Jodie Fosterin Majava käsitteli masennusta amerikkalaisen keskiluokkaisen perheen dynamiikan kautta (fifi.voima.fi/artikkeli/2011/toukokuu/perhe-on-sairas).

Cannesissa provokatorisilla Hitler-puheillaan hämminkiä aiheuttanut Lars von Trier taas lähestyy uudessa Melancholia-elokuvassaan masennusta enemmän sisäisen kokemuksen kuin ulkoisen tapauskertomuksen näkökulmasta. Tiettävästi hänellä on aiheeseen omakohtaista tuntumaa.

Von Trier avaa melankolikon eksistentiaalista tuskaa kaatamalla masentuneen päälle sananmukaisesti enemmän kuin koko maapallon painon.

Melancholia on päällisin puoli kaksiosainen tarina, jossa ensin vietetään hyvin ahdistavia hääjuhlia ja sitten koetaan erityisen vahvojen tunnetilojen ja jännitteiden välittämänä planetaarinen maailmanloppu.

Cannesin kohuilusta huolimatta todellista Hitlerin tai natsien ihailijaa ei löydy Melancholiasta eikä tekijän aikaisemmasta töistä etsimälläkään. Hänen elokuviensa muotokieli voi olla kovaa ja väliin sadomasokististakin, mutta niiden totaalisuus ei ole loppuun asti alistavaa eikä milloinkaan moraalisesti niskan päällä.

Trier pakottaa usein katsojansa myötäelämään kaltoin kohdellun ja kovia kokevien naishahmojensa sielullisen tuskan siitä, kuinka muiden ehdoilla toimiva maailma on tavalla tai toisella rakennettu vinoon. Tässä suhteessa Melancholia istuu tekijänsä tuotantoon luontevasti niin teemoiltaan kuin kuvakieleltään.

Von Trierin edellinen elokuva Antichrist (2009) kärvisteli sekin moninaisen ahdistuksen syövereissä, mutta se oli myös korostetun vastenmielinen raaistavan väkivaltansa takia.

Merkityksiltään monitasoisen Antichristin suurin pulma oli siinä, että kokonaisuutena se jäi roisin kuvakielensä vangiksi. Siinä myös mielen järkkymiselle on ilmeinen ulkoinen syy ja kuvattu psykopatologia vääntyy jonkinlaiseksi alkuvihaksi maailman epäoikeudenmukaisuutta ja etenkin primitiivisten tunteiden rationaalista hallintapyrkimystä kohtaan.

Melancholiassa kerronnan kärki on hiotumpi, ja samalla todellinen ja vertauskuvallinen nivoutuvat yhteen paljon tehokkaammin kuin edeltäjässään. Masennuksen oirerepertuaariin kuuluvien sosiaalisen sivullisuuden, sitoutumisen mahdottomuuden, ajantajun hämärtymisen, irrationaalisen käyttäytymisen ja etenkin kaiken äärimmäisen turhaksi kokemisen kuvaamisessa elokuva yltää tunteen tasolla melko ylittämättömiin mittasuhteisiin.

Vaikka tarjolla oleva koko tuntemamme maailman tuhoutumisen ajatus voi lopullisuudessaan tuntua lamauttavalta, elokuva ei sittenkään ole ensisijassa lohduttoman tuhokierteinen sen enempää yksilöllisellä kuin globaalilla tasolla. Hiukan paradoksaalista ehkä, mutta sisuksiltaan se ei ole pessimistinen.

Von Trier näyttää löytävän toivon säteen lähinnä siinä, kuinka maailman pohjimmaiseen epätoivoon ja turhuuteen voi kaiken keskelläkin yrittää suhtautua muutenkin kuin täysin alistuen. Maailman kokemisen tavan on murruttava sisältäpäin. Se saattaa tosin edellyttää, että koko entisen maailman on jossain merkityksessä väistyttävä.

Melancholian voi nähdä voimauttavana. Ainakin sellaisen katsojan silmin, joka itse ei kärsi masennuksesta.

_______________

Masennuksen juhlaa

Lars von Trierille tyypillistä ovat epäsovinnaiset elokuvakerronnan metodit, vahvat moraaliset kysymyksenasettelut sekä melodraamaattisuuteen asti jyrkät tunnetilat.

Melancholia on harvinaisen voimakas tutkielma masennuksen totaalisuudesta, mutta myös hiukan sen voittamisesta. Von Trier rakentaa jännitteitään kamarielokuvan sisäkuvien, sosiaalista klaustrofobiaa vahvistavan käsivarsikuvauksen sekä vaikuttavien yöllisten ulkokuvien keinoin. Planetaarisen katastrofin kuvat eivät ole scifiä vaan jonkin sortin ekspressionismia.

Von Trierilla naispäähenkilöt toimivat alteregoina, joiden kautta hahmottuu ulkoisen piinan sielullinen ylittäminen. Hänen näyttelijänsä onnistuvat aina järisyttämään, eikä Kirsten Dunst tee poikkeusta.

Melancholian muoto on haastava. Vasta sulkeutuessaan se palkitsee katsojansa ja osoittaa, kuinka taiteellisesti ilmaisuvoimainen tekijä kokonaisuutta ohjaa.

Lars von Trier: Melancholia. Ensi-ilta 3.6. Viisi tähteä.

_______________

Artikkeli on aiemmin julkaistu Voimassa 5/2011.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *


neljä − = 2

Voit käyttää näitä HTML-tageja ja attribuutteja: <a href="" title=""> <abbr title=""> <acronym title=""> <b> <blockquote cite=""> <cite> <code> <del datetime=""> <em> <i> <q cite=""> <s> <strike> <strong>