big_fimage.jpg

Näkökulma: Yksinäiset psyyket

Teksti Kimmo Louhija

”Työntekoa ei enää käsitteellistetä pakollisena pahana, vaan sen kautta haetaan merkitystä ja sisältöä elämälle. Tässä ei sinänsä ole mitään väärää, vaan se on varsin toivottavaa, mutta on elämässä muutakin kuin työ, eikä meidän yksinkertaisesti tarvitse tehdä niin paljon!” Kimmo Louhija kirjoittaa.

Vuonna 2012 noin miljardi ihmistä syö psyykenlääkkeitä. Seitsemäsosa maailman väestöstä kärsii niin vaikeista mielenterveydellisistä ongelmista, että he tarvitsevat aivokemiaansa vaikuttavia aineita pysyäkseen toimintakelpoisina yhteiskunnassa.

Psyykenlääkkeiden määrä on hyvin lyhyessä ajassa kasvanut käytännössä nollasta miljardiin. Mielenterveyslääketeollisuus vaikuttaa olevan itseään ruokkiva toimiala, joka luo sekä kysyntää että tarjontaa. Vaikka suuri osa diagnooseista olisikin jonkin asteista ylireagointia, on sanomattakin selvää, että mielenterveysongelmiin tulee suhtautua vakavuudella. Niiden hoitotavassa on kuitenkin kritisoitavaa.

Olisi suotavaa keskittyä häiriön syiden eikä sen seurausten hoitoon. Psykiatrit eivät ole vielä yhdessäkään tapauksessa todenneet mielenterveysongelmista kärsineen henkilön parantuneen syömällä psyykenlääkkeitä. Ikinä.

Sosiaalinen kanssakäymisemme on muuttunut jatkuvasti kasvavalla vauhdilla. Keskustelut, joita käymme, käsittelevät lähes ainoastaan jotain keinotekoista tai irrallista, kuten median viihdetapahtumia. Parhaimmillaan ihmiset puhuvat siitä, mitä televisiossa on tapahtunut, joka taas liittyy aiemmin televisiossa tapahtuneeseen, ja jota ihmiset sitten käsittelevät Facebookin kautta.

It-teknologian läpimurto ja viestintävälineiden räjähdysmäinen kehittyminen ja leviäminen ovat aiheuttaneet sen, ettei sosiaalinen vuorovaikutus ole enää sidoksissa aikaan tai paikkaan. Olemme tulleet tilanteeseen, jossa olemme jatkuvasti meille vieraiden ihmisten ympäröimiä. Emme tunne naapureitamme, työkaverit ovat hyvänpäiväntuttuja, perhe on jossain, mistä ollaan lähdetty ja kaukana asuviin ystäviin pidetään yhteyttä puhelimitse tai internetin välityksellä.

Lajimme on viettänyt vain murto-osan olemassaoloajastaan paikallaan elävänä maanviljelijänä. Suurimman osan historiastamme olemme elättäneet itsemme vaeltavina metsästäjä-keräilijäheimoina. Olennaista näiden heimojen tavassa elää – nykyaikaan verrattuna – oli suhtautuminen työntekoon.

Töitä tehtiin keskimäärin nelisen tuntia vuorokaudessa, ja tämäkin tarkoitti hyvin monipuolista toimintaa: metsästämistä, kalastamista, poimintaa, työkalujen ja vaatteiden valmistusta ynnä muuta. Kun tätä vertaa tämän päivän äärimmilleen erikoistuneeseen työnjakoon ja 40 tunnin työviikkostandardiin, voi vain ihmetellä, mistä tarve tällaiseen kumpuaa.

Ainoastaan noin kaksi prosenttia teollistuneiden maiden työpaikoista on tuottavia. Tämä ei tietenkään tarkoita, etteivätkö sellaiset ammatit, kuten vaikkapa opettaja tai lääkäri, olisi ensiarvoisen tärkeitä inhimillisen hyvinvoinnin kannalta. Teoriassa olisi kuitenkin mahdollista ylläpitää jonkinlaista yhteiskuntaa pystyssä ainoastaan näiden kahden prosentin työpanoksella. Utopistista se toki on.

Kuitenkin: asiakaspalveluyhteiskunnat ovat tuottaneet järkyttävän suuren määrän enemmän tai vähemmän turhia ammatteja: markkinoijat, mainostajat, suurin osa vartijoista, kauppakassin pakkaajat, autonpesijät, kotisiivoojat, nurmikonleikkaajat, lumenluojat, lukemattomat toimihenkilöt, kahvinkeittäjät ja personal trainerit vain muutamia mainitakseni. Jos poistaisimme keinotekoisen bkt-lisän, lopettaisimme vapaa-ajan välttelyn ja jakaisimme jäljelle jääneet työtunnit kaikkien kanssa tasan, meidän ei tarvitsisi tehdä minuuttiakaan enempää töitä kuin esi-isiemme.

Jos joku kuitenkin tuntisi tarvetta saada harjoittaa vaikkapa tomaatinviljelijän tointa 60 tuntia viikossa, koska pitää siitä niin kovasti ja pääsee toteuttamaan itseään, hän voisi omalla työpanoksellaan maksaa parin muun ihmisen vapaa-ajan. Tomaatinviljelijä olisi tyytyväinen, varsinkin kun nämä kaksi muuta voisivat osoittaa arvostustaan ja kiitollisuuttaan hänelle ja keskittyä itse tekemään sitä, mitä ikinä haluavatkaan.

Palkkajärjestelmää uudistamalla voitaisiin taata kaikille noin samansuuruinen kansalaispalkka, jolloin haluttuihin ja mielenkiintoisiin ammatteihin saataisiin henkilöitä, joilla motivaattorina työhön olisi jokin paljon tehokkaampi ja parempaan lopputulokseen johtava tekijä kuin raha. Rahan voisi säästää kannustimeksi todella inhottaviin hommiin, kuten yökerhojen vessojen siivoojille, jotka tällä hetkellä jostain syystä ovat palkkaluokkien kaikkein alimmissa kasteissa.

Jos jokaisen toimeentulo olisi taattu ja ammateista muodostettaisiin tällaisia ikään kuin harrastuksia, voisi jokainen korkeammalle tähtäävä nauttia työnsä hedelmistä, eli arvostuksesta, kiitollisuudesta ja kunnioituksesta. Mihin sitä ylimääräistä rahaa enää tarvitsisi?

Jostain syystä – liekö protestanttinen kasvatus vai pelko, että joutuu siivelläelättäjäksi – työnteon vähentämiseen suhtaudutaan lähinnä halveksunnalla ja tällaista ehdottavia sanotaan laiskoiksi. Vaihtoehtoina on lähinnä joko olla töissä kahdeksan tuntia päivässä tai sitten ei laisinkaan, joista jälkimmäinen on käytännössä virallisten ja epävirallisten normien mukaan kiellettyä. Työntekoa ei enää käsitteellistetä pakollisena pahana, vaan sen kautta haetaan merkitystä ja sisältöä elämälle. Tässä ei sinänsä ole mitään väärää, vaan se on varsin toivottavaa, mutta on elämässä muutakin kuin työ, eikä meidän yksinkertaisesti tarvitse tehdä niin paljon!

Entisaikoihin, kun suurperheeseen tai heimoon syntyi lapsi, oli tätä hoivaamassa ja kasvattamassa monta aikuista. Äiti saattoi sysätä vauvansa vaikkapa äidilleen, siskolleen tai ystävälleen, eikä kaikkea vapaa-aikaakaan tarvinnut viettää oman aviomiehen kanssa, joka hänkin on vain yksi ihminen. Useimmat kaipaavat vierelleen enemmän ihmisiä kuin vain lapsensa ja kumppaninsa. Ennen oli kollektiivi, lauma, johon tukeutua ja jota tukea. Yksin ei tarvinnut pärjätä yksin, kuten nykyään niin harmillisen usein on tapana tehdä.

Muodostamalla omia pienyhteisöjä olisi nykyäänkin mahdollista simuloida, jos ei nyt metsästäjä-keräilijöiden vaeltamista, niin ainakin suurperheiden elämäntapaa. Ei tarvitse tehdä muuta, kuin muuttaa asumaan läheistensä kanssa.

Vanhuksilla olisi joku, joka huolehtisi, ja he voisivat vastavuoroisesti jakaa kokemuksen kautta karttunutta viisauttaan hyödylliseen käyttöön. Aikuiset saisivat taatusti sisältöä elämälleen ja voisivat tuntea itsensä tarpeellisiksi ja rakastetuiksi kuormittamatta itseään liikaa. Lapset saisivat yllin kyllin huomiota ja mahdollisimman monipuolisen kasvatuksen. Yhteisö voisi olla mitä tahansa muutaman ja muutaman kymmenen ihmisen väliltä. Kaikki osapuolet voisivat elää keskenään symbioosissa, jossa kaikki ovat tarpeellisia ja kaikista pidetään huolta.

Kun yhteiskuntiemme tavat ja tottumukset ovat ajautuneet selkeään ristiriitaan oman biologiamme ja inhimillisyytemme kanssa, ei ole ihme, että niin monen psyyke ei pysy kasassa. Lääkkeet ovat olemassa, mutta ne löytyvät meistä itsestämme ja lajimme historiasta, eivätkä apteekin hyllyltä.

Kirjoittaja on sosiaalipsykologian opiskelija Helsingin yliopiston valtiotieteellisessä tiedekunnassa.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *


4 − kaksi =

Voit käyttää näitä HTML-tageja ja attribuutteja: <a href="" title=""> <abbr title=""> <acronym title=""> <b> <blockquote cite=""> <cite> <code> <del datetime=""> <em> <i> <q cite=""> <s> <strike> <strong>