Espanjan puolesta

Toisen maailmansodan syttyessä 22-vuotiasta Jules Päiviötä ei päästetty Eurooppaan sotimaan fasismia vastaan.

Toisen maailmansodan syttyessä 22-vuotiasta Jules Päiviötä ei päästetty Eurooppaan sotimaan fasismia vastaan, koska hän oli jo käynyt Euroopassa sotimassa fasismia vastaan.

Jules Päiviö on ehtinyt kokea 90 joulua, mutta Espanjassa vankileirillä vietetty vuoden 1938 joulu on niistä varmasti mieleenpainuvin. Tasavaltalaisarmeijassa taistelleet vangit saivat luvan pitää joulujuhlan sillä ehdolla, että eivät laulaisi poliittisia lauluja.

Osoittaakseen jouluhenkeä vangit kutsuivat juhlaansa myös leirin komendantin ja muut upseerit. Ja osoittaakseen jouluhenkeä komendantti osallistui juhlaan ja toi sinne muutkin upseerit – nekin, jotka pieksivät vankeja säännöllisesti.

”Saksalaiset vangit, jotka odottivat joutuvansa ammutuiksi ennemmin tai myöhemmin, pystyivät kaikesta huolimatta laulamaan hyvin kauniisti. Yksi heistä oli tenori, jolla oli tavattoman kaunis ääni. Kun esitys oli ohi, komendantti taputti seisaaltaan – ja kun hän teki niin, oli muiden upseerien seurattava esimerkkiä”, Päiviö muistelee.

”Kahteen, kolmeen viikkoon joulujuhlan jälkeen meitä ei hakattu lainkaan.”

Jules Päiviö syntyi Port Arthurissa, Alppila-nimisessä suomalaisyhteisössä, Länsi-Ontariossa huhtikuussa 1917. Hänen isänsä Aku Päiviö oli tunnettu kanadansuomalainen vasemmistolainen lehtimies ja runoilija.

”Perheemme oli hyvin köyhä. Ei sitä olisi muuten tiedostanut, mutta naapurin lapsilla oli hienommat vaatteet, kun itse kuljin rääsyissä. Ja kun emme pystyneet maksamaan velkaamme, kauppa haki hellan takaisin. Sellainen kokemus on hyvin nöyryyttävä”, Päiviö muistelee.

Päiviön poliittinen herääminen tapahtui nuorella iällä. Hän kertoo organisoineensa ensimmäisen lakkonsa yhdessä ystävänsä kanssa kahdeksan vanhana protestoidakseen koulun aamurukouksia vastaan.

Perhe muutti 1920-luvun lopulla keskiseen Ontarioon kaivoskaupunki Sudburyyn, jossa Aku Päiviö työskenteli Vapaus-lehdessä. Varttuessaan nuori Jules seurasi kiinnostuneena maailman tapahtumia. Espanjan poliittiset levottomuudet kehittyivät sisällissodaksi kesällä 1936, kun kenraali Francisco Francon johtamat kansallismieliset kapinalliset hyökkäsivät vasemmistolaisten puolueiden muodostamaa hallitusta vastaan.

”Kaksi muuta Sudburyssa asunutta suomalaista lähti Espanjaan vuoden 1936 lopulla. Kun kuulin heidän lähteneen, päätin mennä perässä.”

Päiviölle sotaanlähtö oli ideologinen päätös. Monien muiden tavoin hän koki puolustavansa vaaleilla valittua kansanrintamahallitusta fasistien vallankaappausta vastaan. Päiviö näkee Espanjan sisällissodan olleen alkukirjoitus toiselle maailmansodalle.

Päiviö meni kertomaan aikeistaan vanhempiensa kotiin Sudburyn ulkopuolelle. Kotiväki yllättyi, kun tavaratalossa työskentelevä poika tuli käymään keskellä viikkoa.

”Sanoin ottaneeni iltapäivän vapaata. Viivyin aikani, leikin pikkuveljeni kanssa, ja lähtiessäni pyysin isän ulos kertoakseni hänelle. Äitini oli tuolloin hyvin sairaana, enkä halunnut huolestuttaa häntä.”

”Isä arvosti päätöstäni, mutta oli tietysti huolissaan. ’Julle, tämmöisistä sodista ei palata’, hän sanoi minulle.”

Aku Päiviö kanavoi ylpeyden ja huolen tunteensa myöhemmin sanoiksi runossaan ”Pojalleni Espanjassa”. Muistellessaan isänsä runoa Jules Päiviö herkistyy kyyneliin, ainoan kerran monituntisen tapaamisemme aikana.

Seuraavana päivänä Päiviö matkusti junalla Torontoon, jossa oli värväystoimisto. Matka jatkui New Yorkiin ja sieltä tammikuussa 1937 laivalla Ranskaan yhdessä amerikkalaisten vapaaehtoisten kanssa.

Matkan vaarallisin vaihe – ennen itse sotaa – oli Pyreneiden vuoriston ylittäminen keskellä talvea. Päiviö muistaa tukevanpuoleisen professorimiehen, jota vetreämmät joutuivat välillä kiskomaan kelkassa. Rajan yli livahdettiin lumimyrskyssä rajavartijoiden välttämiseksi.

Euroopan valtiot tekivät sodan alkuvaiheessa keskinäisen sopimuksen olla puuttumatta Espanjan sotaan. Italia ja Saksa allekirjoittivat sopimuksen, mutta antoivat siitä huolimatta aseistusta ja joukkoja Francolle. Tasavaltalaiset saivat tukea vain Neuvostoliitolta ja Meksikolta. Päiviö kiihtyy vieläkin muistellessaan 70 vuoden takaista maailmanpolitiikkaa.

”Mikä farssi! Italia ja Saksa tukivat fasisteja, ja demokraattiset valtiot, Iso-Britannian johtamina, päättivät olla sekaantumatta sotaan. Espanja petettiin viimeisen päälle.”

Puuttumattomuussopimuksesta huolimatta Espanjaan hakeutui monen sortin väkeä. Osa miehistä oli taistelemassa aidosti aatteen puolesta, mutta mukaan mahtui myös seikkailijoita ja liberaaleja porvareita, jotka näkivät Espanjan sisällissodan osana Italian fasismin ja Saksan kansalissosialismin vastaista taistelua. Osa pakeni omia ongelmiaan.

Päiviö puhkeaa makeaan nauruun muistaessaan samassa tuvassa asunutta cockney-nuorukaista, joka aina nukkumaan mennessä mietti vaimoaan ja lauloi ”I wonder who’s fucking her now”.

Tasavaltalaisten puolella taistelleet ulkomaiset organisoitiin kansainvälisiin prikaateihin. Kanadalaisista vapaaehtoisista muodostettiin keväällä 1937 oma Mackenzie–Papineau-pataljoonansa.

Prikaateissa taisteli yhteensä runsaat 40000 miestä, joista lähes 10000 kaatui. Kanadasta tulleista jopa joka toinen koki tiensä pään Espanjassa. Päiviökin joutui tilanteisiin, joissa hengenlähtö oli lähellä.

”Bruneten taistelujen yhteydessä jouduimme väijytykseen. Muut lähtivät livohkaan ja minä jäin yksin vihollisen tulitukseen. Juoksin takaisin omalle puolelle, ja syöksyessäni poteroon näin, kun vieressä ollut japanilaisamerikkalainen kaveri sai luodin keskelle otsaansa. On käsittämätöntä, että minuun ei osuttu.”

Muutaman kuukauden rintamalla olon jälkeen Päiviö lähetettiin prikaatinsa tukikohtaan Pozorrubioon upseerikoulutukseen. Sen jälkeen hän palveli tukikohdassa opettaen sotilaille kartanlukua.

Talvella 1938 Francon joukot aloittivat voimakkaan hyökkäysvaiheen, ja tukikohta oli tyhjennettävä. Päiviöstä tehtiin adjutantti ja hänet lähetettiin takaisin rintamalle. Huhtikuussa 1938 Päiviö joutui italialaisten joukkojen vangitsemaksi.

”Jouduimme vetäytymään ylivoiman edessä. Rintamat olivat sekaisin. Marssimme asemiimme yön aikana, ja oli vaikea tietää, missä vihollinen oli. Kävelin suoraan italialaisten syliin, koska luulin heitä omiksi joukoiksimme.”

Päiviö lähetettiin monien muiden vankien joukossa vankileirille lähelle Burgosia, jossa hän oli lähes vuoden ajan. Leirillä oli yhteensä yli 500 kansainvälistä taistelijaa ja pari tuhatta espanjalaista.

Vankilana toimi vanha ja kaunis San Pedro de Cardeñan luostari. Olosuhteet leirillä eivät kuitenkaan olleet yhtä viehättävät.

”Ruokana oli papuja, kalanpääkeittoa ja yksi leipäpala päivässä. Sain keripukin ja hampaani pehmenivät, mutta monilla muilla ne putosivat kokonaan. Täydensin ruokavaliota syömällä ruohoa, ehkä se pelasti hampaani.”

Luostarin kiviseinät olivat melkein metrin paksuiset, ja paikka oli korkealla vuoristossa, joten sisällä oli hyvin kylmä. Vangeilla oli käytössään olkipatjat ja pari ohutta peittoa.

”Mutta pahinta olivat täit. Niitä oli paljon”, Päiviö irvistää.

Sodan loppuvaiheessa ulkomaiset vangit vapautettiin osana vankien vaihtoa. Päiviö muistaa, kuinka hänet oli muiden vankien kanssa siirretty Baskimaalle lähelle Ranskan rajaa. Siellä heidät marssitettiin pikkukaupungin keskustan halki.

”Paikalliset nuoret naiset tarttuivat käsivarteen ja kävelivät vierellämme. He osoittivat uskomatonta rohkeutta!”

Jules Päiviö aloitti pitkän kotimatkan ristiriitaisin tuntein.

”Eurooppa ajautui kohti suursotaa, eikä oma tulevaisuus näyttänyt kovin valoisalta. Kaikki oli usvan peitossa.”

Vieraan maan sotaan lähteminen oli laitonta, eikä se oikeuttanut mihinkään veteraanietuisuuksiin. Kun Jules Päiviö palasi Kanadaan keväällä 1939, ei kaduilla ollut paraateja häntä vastaanottamassa. Kanadan hallituksen silmissä Espanjan veteraanit olivat epäluotettavia, ja he joutuivat liittovaltion poliisin erityistarkkailuun.

Kanadan liityttyä toiseen maailmansotaan Jules Päiviö värväytyi armeijaan. Kommunistina häntä ei kuitenkaan päästetty Eurooppaan rintamalle, vaan hän opetti kartanlukua kotona Kanadassa.

Nyt sisällissodasta on kulunut 70 vuotta. Arkkitehtuurin professorin virasta eläköitynyt Päiviö seuraa yhä Sudburyn Finlandia Villagesta käsin kiinnostuneena maailman tapahtumia. Mutta vieläkään Päiviö ei osaa vastata, tunsiko hän koskaan pelkoa.

”Usko tai älä. Muistan kokeneeni ohimenevää pelkoa kun jouduin vangiksi ja olin varma, että minut teloitetaan.”

Hän ampui koko sodan aikana vihollista kohti vain yhden kerran, eikä usko osuneensa kehenkään.

”En pidä tappamisesta. Minä en voisi ampua edes peuraa – ja kuitenkin lähdin vapaaehtoisena sotimaan!”

_______________

”Suomessa Espanjan veteraanit pantiin turvasäilöön”

”Suomalaisia tai suomalaistaustaisia vapaaehtoisia taisteli Espanjan sisällissodassa 239. Heistä noin kolmasosa tuli Kanadasta, kolmasosa Yhdysvalloista ja kolmasosa Suomesta”, kertoo historioitsija Jyrki Juusela, joka on kirjoittanut kirjan Suomalaiset Espanjan sisällissodassa 1936–1939.

”Lähes kaikki suomalaiset taistelivat tasavaltalaisten puolella, ainoastaan 14 miestä meni kenraali Francisco Francon riveihin. Suomalaisista 71 kaatui Espanjassa. Lähes kaikki haavoittuivat lievemmin tai vakavammin. Suomessa suurin osa Espanjan veteraaneista teljettiin talvisodan ajaksi turvasäilöön. Jatkosodan alkaessa heidät pantiin aluksi uudelleen telkien taakse, mutta vietiin myöhemmin rintamalle.”

Ensimmäisten taistelujen yhteydessä osa miehistä loikkasi Neuvostoliiton puolelle, minkä jälkeen loput vietiin rintamalta takaisin turvasäilöön ja sittemmin Itä-Karjalan vankileireille.

Suomalaistaustaisia Espanjan sisällissodan veteraaneja on elossa enää kaksi, New Yorkissa asuva Matti Mattson sekä Sudburyssa asuva Jules Päiviö.

Juha Mäkinen

_______________

Aku Päiviö: Pojalleni Espanjassa

Odottamatta työpaikaltasi saavut

kotimökille käymään, arkipäivänä.

– Olen ottanut lomaa, sanot;

tulin vain käväsemään

ja vähän on aikaa,

kallis kyyti odottaa.

Tuo vähän oudolta tuntuu,

mutta kysellä ei,

nuorethan nuoria ovat.

Iloisena rupattelet veljiesi kanssa,

nuorinta naurattelet;

äitiä ilostaa koetat.

Mutta pian kuluu talvinen päivänpalanen,

sen huomaat ja itsesi riuhtaset,

reippaat hyvästit heität ja lähdet.

Saattajat oven edustalta palajaa.

Mutta etpä menekään vielä,

tuokion kuluttua ulos minua kutsut,

kätesi ojennat, lujasti kättäni puristat

ja hiljaa – ettei kuuluisi seinien läpi,

ettei äiti sitä kuulisi,

hän ehkä sitä ei kestäisi – virkat:

– Hyvästi isä! Lähden Espanjaan.

Se putoaa odottamatta,

kuin ilmasta kivi.

Olin ollut vuoteen omana ja vielä nytkin

vaivoin pystyssä pysyn.

Tunnun niin vanhalta ja avuttomalta,

tukea tarvitsevalta,

elämä on raskas ja sumea.

Taistelen, epäröin, en tahdo sanoja löytää.

– Enpä olisi tuota odottanut juuri nyt,

pääsee huuliltani heikkous,

jota häpeän salaa.

– Oletkos asian harkinnut?

Katsohan, se voisi olla pääsi meno.

– Olen, isä. Olen päättänyt niin.

Sanottavaa olisi paljon,

mutta ei ole aikaa, ei löydy sanoja

ja sitten tuntuu – ei niitä tarvitakaan.

– No lähde sitten ja voittajana palaja!

Onni seuraa mukanasi!

Puristamme lujasti kättä vielä.

Sinä häivyt talviseen pimeään,

minä kämppääni horjun.

Ristiriitaiset tunteet tiuhtoo,

vuoroin painaa, vuoroin nostaa.

Ylpeys pojasta, joka ei pelkää,

joka oikean puolesta taistella tahtoo,

se tunne nostaa.

Menetys hyvän pojan,

elämän nuoren,

ehkä ainiaaksi,

se tunne painaa.

Aika kuluu ja odotus,

viestejä saapuu,

vastukset voittaen etenet,

vastukset voittaen perille pääset.

Viestejä saapuu,

kuulen surman säästävän sinua.

Viestejä saapuu,

kuulen sinun,

rinnalla uljaitten tovereittesi,

kunnolla tehtäväsi täyttävän.

Hyvin, poikani!

Ja te toiset, te MEIDÄN POJAT,

jotka olette ratkaisemassa suuria asioita,

viimeisellä puhevuorolla,

elämänne uhalla–

Salud!

ja kunnialaukaus kolme kertaa!

Lyökää alas fasismi,

tuo kansojen painajainen,

tuo omiensa kiduttaja ja vierasten teurastaja,

tuo sodan lietsoja, kauhun kylväjä,

tuo vimmattu uhmailija ja uhkailija,

tuo päästä kantapäähän asti aseistuva,

imeväisten elämänkin siihen uhraava,

maailmanherruuden unelmista juopunut

hyökkäyshimoinen veripeto.

Verta se tahtoo,

vereen se hukkukoon!

Lyökää se alas,

että Espanjan kansa, ja muut,

kansa tulinen ja urhoollinen,

kansa orjuutettu ja riistetty,

kauan herrojensa kuormaa kantanut

saapi kerrankin vapaana hengittää,

vapaana aurinkoista maatansa astua,

vapaana viinitarhojansa viljellä,

vapaana kotinsa kohottaa,

vapaana, koko kuohuvan energiansa voimalla,

rakentaa uuden, onnellisen yhteiskunnan.

SALUD!

Ja kunnialaukaus kolme kertaa.

Aku Päiviön runo löytyy Jyrki Juuselan kirjasta Suomalaiset Espanjan sisällissodassa 1936–1939. Atena Kustannus 2003. 400 s.

Juha Mäkinen

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *


+ neljä = 8

Voit käyttää näitä HTML-tageja ja attribuutteja: <a href="" title=""> <abbr title=""> <acronym title=""> <b> <blockquote cite=""> <cite> <code> <del datetime=""> <em> <i> <q cite=""> <s> <strike> <strong>