Ihmisvastaanotin

Harry Salmenniemen runokirjassa yhdistyvät syöminen, nationalismi, kaukomaat & siviiliuhrit.

”Oma maa mansikka / muu maa Musta-Afrikka. / Kaivolle matka taittuu / kätevästi sirpalekranaa-”, kirjoittaa Harry Salmenniemen kolmas runokokoelma Runojä.

Se sisältää tarttuvia pikkurunoja, jotka tutkivat arjen ja maailmantalouden assosiaatioita ja varallisuuden jakautumista ja joissa banaanien mauttomuus ketjuttuu siirtomaakauppaan ja rodunjalostukseen, yhteydet ovat arkisen absurdeja, ja toteutuvat jokaisen banaaninpuraisun myötä.

Kirjan pitkät runot taas muistuttavat tunneaaltoja, joissa siirrytään kuin kanavanvaihtelun aallolla surffaten kuvasta ja olotilasta toiseen.

”Eläimet esitetään oikeissa mittasuhteissa toisiinsa nähden; / suuret kuvut, valtava maailma; olen hauskannäköinen mutta huumorintajuton deittisi; / toisinaan pieni kameli pääsee minussa hieman valloilleen ja / se on kuin kutittaisin itseäni enkä saisi kutinaa pysähtymään”.

Lukija joutuu katselemaan mediaeläimen vastaanottamaa kimmokevuota ja imemään sen itseensäkin.

Kun Runojä ryhtyy kuvittelemaan ihmistä, tai elämänkaarta, syntyy seuraavanlainen hahmo: ”Kuvitelmassani ihmisellä on retkikeitin mukana, hän kävelee, / hän on valkoinen mies ja diskriminoi vastakkaista sukupuolta ja / muita rotuja, koska muut rodut haisevat erilaiselta.”

Ihminen kulkee läpi kipujen ja kemiallisen turruttamisen, tapaturmien ja kuoleman mutta myös seksin ja rakkauden kokemusten.

Silti kokemus ja ajatukset ovat niin voimakkaita, että ne kestävät vyörytyksen. Runojä kuvaa vivahteikkaasti ihmisvastaanotinta, jonka persoona ja tunteet sekoittuvat jatkuvasti ulkoisiin ärsykkeisiin.

Salmenniemen aiemman Texas, sakset -kirjan kohdalla jäin kaipaamaan alakulon pohjalla kytevää toivoa, mutta kirja järkytti lääke- ja mediatokkurallaan. Runojä etsii henkireikää rohkeammin. Se artikuloi signaalit uudelleen, leikkien.

Monet Runojän tekstit on kirjoitettu rajoitteen avulla, hyödyntämällä vaikkapa Oulipo-ryhmän klassisia kirjoitusmetodeja. Kirjan osa ”Syysmyrskyt” sisältää oivaltavaa tunteen käsittelyä syksyn yksinäisestä spleenistä lempeen ja hellyyteen.

”Syysmyrskyjen” runot erottuvat kaikenoksentavasta tekstistä, joka väläyttää polkagrisareiden värisiä hammasluita, joogailua ja elokuvien tai ei sittenkään elokuvien Central Parkia. Osassa Y-vokaali johtaa aiheiden kehittelyä, sen ympärille kerääntyy muita etuvokaaleja (ä, ö, e, i).

Leikki antaa tunteille selkeyden. Ärsykkeiden runsaus kevenee hullunkurisesti mutta sydäntäsärkevän aidosti: ”Lemmittyjen kärrynpyörät sängyssä – lemmityt kyljekkäin, / sylikkäin, päälletysten. Sydämet lähestymässä äärettömyyttä.”

Runojä ei voi ylevyydestä kiittää, paremminkin siitä, ettei se nolostele vajauttaan ja häiriöisyyttään. Kirjan viimeinen osa, ”Lopuksi”, sisältää virtaavaa pitkärivistä kirjoitusta, joka kuvaa säätä, maisemaa ja tunteita ja rytmittää kuvausta aforistisilla havainnoilla: ”rakastelun hetkellä ihminen menee ihmisessä halki”.

Auttoiko rajoite eheytymään, en tiedä. Kirja ei jätä ristiriitoja sivuun: leikki on Runojässä mahdollisuus sekä laistaa todellisuudesta että muovata suhde todellisuuteen. Runojä yrittää aidosti löytää kielellisen ilmaisun yhteisölliselle ja yksilölliselle tilallemme, rakastaa sitä, mikä rakastettavissa on. Siksi kai se ei voi olla statushakuisesti ”runoja”.

Hyväksyäkö sitten kielen ja puhetavan etsintä runouden piiriin vai jättääkö runous sivuun kokemuksen kielellistämisestä – se ei riipu enää Runojästä, vaan lukijasta.

Harry Salmenniemi: Runojä. Otava 2011. Sivunumeroimaton. Neljä tähteä.

Maaria Pääjärvi

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *


− 3 = kaksi

Voit käyttää näitä HTML-tageja ja attribuutteja: <a href="" title=""> <abbr title=""> <acronym title=""> <b> <blockquote cite=""> <cite> <code> <del datetime=""> <em> <i> <q cite=""> <s> <strike> <strong>