splash_image.jpg

Ilmastohutkijat

Mielistely, kiristys, uhkailu & kusetus: tavallista arkipäivää tieteen viileissä kammareissa.

Lokakuussa Richard Muller, yksi Yhdysvaltojen johtavista ilmastoskeptikoista, kertoi päätyneensä omissa tutkimuksissaan siihen, että ilmaston lämpenemismallien pohjana käytetyt mittaustulokset ovat luotettavia.

Ilmoitus kertoo vihdoin sen aikakauden loppumisesta, jolloin julkisuudessa vakavasti otetut henkilöt saattoivat kiistää ihmisen roolin ilmastonmuutoksen aiheuttajana tai vähätellä sitä sekä kyseenalaistaa hiilidioksidipäästöjen vähentämisen merkityksen muutoksen hillitsemisessä.

Ilmastoskeptikot ovat tätä ennen olleet esillä myös suomalaisessa mediassa esimerkiksi Yleisradion MOT-ohjelmassa, Hbl:ssä ja Tieteessä tapahtuu -lehdessä. Myös useat poliitikot ovat viitanneet skeptikoiden näkemyksiin.

Yksi näkyvimmistä skeptikoiden myötäilijöistä on europarlamentaarikko Eija-Riitta Korhola, joka on toistuvasti hyökännyt ilmastonmuutoksella pelottelua vastaan. Kahden yhdysvaltalaisen historioitsijan, Naomi Oreskesin ja Erik M. Conwayn kirja Merchants of Doubt luo taustaa ilmastoskeptikoille ja muille viime vuosikymmenten suurille julkisille tiedekiistoille.

Oreskesin ja Conwayn tulilinjalla ovat suomalaisille tuntemattomat yhdysvaltalaiset kylmän sodan tiedeveteraanit, etunenässä Frederick Seitz ja Fred Singer, joille konservatiivisen ideologian puolustaminen oli tieteen integriteettiä tärkeämpää. Merchants of Doubt kuvaa salaliittoja ja tiedevihaa, joiden avulla ansioituneiden tutkijoiden vuosikymmenten työ yritettiin pyyhkäistä pöydältä ja leimata nämä tutkijat epäluotettaviksi pyrkyreiksi.

Asialla olivat muilla aloilla, erityisesti fysiikassa, meritoituneet tutkijat, joka hyödynsivät sumeilematta arvovaltaansa itselleen vierailla alueilla. He hyökkäsivät kaikkia sellaisia todisteita vastaan, jotka tukivat aseidenriisuntaa tai edellyttivät valtion sääntelyä ympäristön ja ihmisten suojelemiseksi.

Oreskes ja Conway onnistuvat kuvaamaan laajemmin niitä ongelmia, jotka koskevat julkista keskustelua tieteestä ja tutkimustuloksista. Samalla he esittävät, mitä tilanteen korjaamiseksi olisi tehtävä.

Ydintalvesta otsonikatoon

Julkisuudessa raportoidaan päivittäin tutkimuksiin perustuen erilaisista yleisistä huolenaiheista. Mitkä niistä pitäisi ottaa tosissaan? Mitkä vaativat sääntelyä ja suojelutoimia? Oli kyse sitten tupakoinnista, happosateista tai ilmastonmuutoksesta, yhteistä on se, ettei mediaa seuraavalla yleisöllä sen enempää kuin päättäjilläkään ollut mitään mahdollisuuksia tietää vastauksia.

Julkisuudessa käytiin kiivasta keskustelua puolesta ja vastaan siitä, oliko väitetyissä vaaroissa tai niiden kiistämisessä kyse puutteellisista todisteista vai manipulointikampanjasta tai jopa rikollisesta salaliitosta.

Oreskesin ja Conwayn tarina alkaa kylmästä sodasta. Yhdysvaltalainen avaruustieteilijä Carl Sagan kuvasi vuonna 1983, miten ydinräjähdysten seurauksena maapallo peittyisi pölypilveen, joka himmentäisi auringon säteilyn ja aiheuttaisi jääkauden. Ydinsota olisi mieletön, koska siinä ei tästäkään syystä olisi voittajaa.

Ydinasekompleksin tiedemiehet hyökkäsivät Saganin kimppuun rajusti. Myöhemmin he perustivat George C. Marshall -instituutin, josta sitten hyökättiin sellaisia tutkimuksia vastaan, joissa paikannettiin kansanter-veys- ja ympäristöongelmia ja vaadittiin niiden sääntelyä.

Nämä tutkijat yrittivät uskotella, että Neuvostoliitto olisi kuvitellut ydinsodan olevan voitettavissa. Sepitteen tarkoituksena oli perustella Ronald Reaganin niin kutsuttua Tähtien sota -hanketta. Yhdysvallat sijoittikin hankkeeseen kymmeniä miljardeja dollareita.

Kylmän sodan ja tupakkataisteluiden hiipuessa samat tieteen manipulaattorit iskivät hampaansa ympäristöuhkiin. Ruotsalaiset tutkijat Svante Odén ja Bert Bolin olivat etulinjassa osoittamassa, että ilmansaasteet, etenkin fossiilisten polttoaineiden polton yhteydessä syntyvät rikki- ja typpipäästöt, aiheuttivat happosateita.

Alkoi keskustelu ilmansaasteiden vähentämisestä. Skeptikot eivät voineet kiistää esimerkiksi järvien pH-pitoisuuden alentumista, mutta väittivät, ettei syynä ollut ihmisen vaikutus vaan tulivuoret.

Teollisuuden pussiin pelanneiden skeptikoiden vuoksi Yhdysvallat ei ryhtynyt Ronald Reaganin aikana toimiin happosateiden torjumiseksi. Reagan kuunteli asiantuntijoita, joiden mukaan happosateiden syyt olivat hämärän peitossa ja ratkaisu miljoonien dollarien ongelmaan olisi maksanut miljardeja.

Kun päästöjä alettiin vihdoin vähentää, työpaikkoja ei kadonnut, sähkön hinta ei noussut, eikä ympäristönsuojelu aiheuttanut muitakaan väitettyjä kustannuksia. Ympäristötiede oli ollut oikeassa alusta lähtien.

Sama toistui keskustelussa otsonikadosta. Skeptikot väittivät aluksi, että otsonipitoisuuden vähenemisessä oli kyse satunnaisesta vaihtelusta tai jälleen tulivuorenpurkauksien vaikutuksesta.

Tutkijoiden taistelut

Skeptikoiden strategia mediassa oli sama kuin ydintalvea ja happosateita koskevassa keskustelussa. Tieteelliset tutkimustulokset julkaistiin tieteellisissä lehdissä, kun taas epäilyt julkaistiin suuren yleisön lehdissä, yleensä talouslehdissä kuten Wall Street Journal, Fortune ja Forbes. Skeptikoiden puheenvuorot eivät perustuneet empiiriseen analyysiin.

Niissä siivutettiin kepeästi satojen tutkijoiden vuosikymmenien aikana rakentama tietopohja. Suuri yleisö luuli pitkään, ettei otsonikato ole totta ja että pelon lietsojat olivat väärässä. Jälkeenpäin otsonikadon havaitseminen ja sitä aiheuttaneiden freonien kieltäminen on loistava kertomus tieteen ja sääntelyn voitosta.

Skeptikot yrittivät kuitenkin pitkään kehittää vaihtoehtoista tarinaa: otsonikadossa olisi kyse vain luonnollisesta vaihtelusta, jota kyyninen, omaa etuaan ajava ja mielipiteiltään äärimmäinen tutkijajoukko käytti hyväkseen saadakseen lisää tutkimusrahaa.

Ikuiset skeptikot

Ilmastoskeptikkojen kampanja ilmastopolitiikan jarruttamiseksi ylitti 2000-luvun alussa kaikki edelliset tiedekiistat. Todellisuudessa tieteellinen kysymys oli ratkaistu jo vuonna 1995, jolloin kansainvälinen ilmastopaneeli IPCC vahvisti, että ilmastonmuutos on totta ja että se on ihmisen aiheuttama. Tuolloin hiilidioksidin vaikutusta ilmastoon oli tutkittu jo 150 vuoden ajan.

Uraauurtavaa tutkimusta olivat tehneet muun muassa ruotsalainen Svante August Arrhenius (1859–1927) sekä amerikansuomalainen professori ja sääsatelliittien kehittäjä Verner Edward Suomi (1915–1995).

Yhdysvaltojen National Academy Climate Research Boardin puheenjohtajana Suomi totesi jo vuonna 1979, että odotetaan ja katsotaan -politiikka voi tarkoittaa odottamista niin pitkään, että on jo liian myöhäistä, koska meri hidastaa havaittuja ilmastonmuutoksia.

Kirjassaan Oreskes ja Conway kuvaavat yksityiskohtaisesti, miten tupakoinnin, happosateiden ja otsonikadon vaikutuksia vähätelleet tahot siirtyivät ilmastoskeptikoiksi. Ilmaston lämpenemisestä syytettiin jälleen tulivuoria ja nyt myös aurinkoa.

Epäilyt löysivät jälleen tiensä poliitikkojen puheisiin ja suojelutoimet viivästyivät. Skeptikot esiintyivät julkisuudessa tieteen edustajina. Todellisuudessa he eivät harjoittaneet tiedettä vaan hajottivat sitä. Merchants of Doubt kertoo myös kampanjasta, jossa ympäristömyrkky DDT:tä vastaan 1960-luvun alussa kamppaillut yhdysvaltalaisaktivisti Rachel Carson on yritetty leimata massamurhaajaksi.

Sepitteen mukaan DDT:n kieltäminen on johtanut miljooniin malariakuolemiin kehitysmaissa. Vääristelyn tarkoituksena on osoittaa, että ympäristötiede on epäluotettavaa. Tämä ja muut edellä kuvatut kiistat riehuvat edelleen netissä ja ovat osin löytäneet tiensä myös muutoin yleisesti käytettyihin lähteisiin kuten Wikipediaan. Menneisyys on ehkä vielä alttiimpi manipulaatiolle kuin nykyisyys.

Hämärää tasapuolisuutta

Kuinka kourallinen tutkijoita onnistui hämärtämään totuuden tupakansavusta ja ilmastonmuutoksesta? Oreskesin ja Conwayn mukaan suuri vastuu lankeaa medialle. Toimittajat pyrkivät tasapuolisuuteen sellaisissa kysymyksissä, joissa se johtaa hämmennykseen. Erilaisten mielipiteiden tasapuolinen kohtelu mediassa ei sovi tieteeseen, koska tieteessä ei ole kysymys mielipiteistä vaan faktoista.

Toimittajat saattavat tuntea mielihyvää, kun käy ilmi, että myös asiantuntijat kompastelevat. Jotkut riemastuvat aina, kun jokin itsestäänselvyytenä pidetty ilmiö kyseenalaistetaan. Taustalla voi olla myös oma arvomaailma. Jotkut haluavat horjuttaa erityisesti sellaisia väitteitä, jotka koskevat yleisesti hyväksyttyä pessimismiä. Oreskes ja Conway osoittavat, että perusteetonkin skeptisyys voi johtaa harhaan.

Myös ajatushautomot, lobbausjärjestöt ja intressiryhmät tuntevat median heikkouden. Tasapuolisuuteen vedoten ne pyrkivät ajamaan omaa tai taustaryhmiensä etua. Mediassa tuloksistaan raportoivat tutkijat leimataan järjestäytyneitä int-ressejä vastustavaksi toiseksi osapuoleksi, vaikka heidän tehtävänään ei ole esittää mielipiteitä vaan kertoa, mitä empiiriset havainnot kertovat asiasta.

Suomalaisen ilmastoskeptismin taustalla tuskin on kuitenkaan ollut yhtä järjestäytyneitä intressejä kuin Yhdysvalloissa. Vaalirahoituksen suurempi avoimuus tosin saattaisi muuttaa tätä käsitystä.

Hypoteesi on syyte

Tieteessä faktat selvitetään kokeiden, havaintojen ja kokemuksen avulla. Alustavat tulokset käyvät läpi tieteellisen vertaisarvioinnin, ja vasta sen jälkeen voidaan puhua tuloksista. Arvioimattomilla väitteillä ei ole sijaa tieteellisessä väittelyssä. Tämä pätee esimerkiksi populaarissa lehdistössä julkaistuihin tuloksiin.

Tieteellinen hypoteesi on kuin syyte oikeudenkäynnistä. Se ei ole tarinan loppu vaan sen alku. Hypoteesiä ei hyväksytä sen vuoksi, että sen esittäjä olisi nerokas henkilö tai että esittäjiä olisi suuri joukko.

Hypoteesi voidaan hyväksyä todistetuksi vasta sen jälkeen, kun saman alan tutkijoista koostunut arvioitsijoiden joukko on tutustunut todisteisiin ja arvioinut ne riittävän vahvoiksi hypoteesin hyväksymiseen.

Siinä missä oikeustoimittajat osaavat erottaa syytteen tuomiosta, monilta tiedekiistoista raportoivilta toimittajilta puuttuu ymmärrys siitä, mikä on vertaisarvioimattomien ja vertaisarvioitujen tulosten ero. Tämä ei tarkoita, etteikö vertaisarviointi olisi yhtä lailla virheille altis inhimillinen prosessi kuin tuomioistuintoiminta.

Kaikissa edellä kuvatuissa kiistoissa oli jo melko pian saatavissa runsaasti empiiristä tutkimustietoa. Epäilyksien lietsominen oli kuitenkin tehokasta, koska tieteen kuvitellaan tarjoavan ehdottomia totuuksia. Jos joku kyseenalaistaa tai kritisoi tuloksia, niiden ajatellaan olevan kokonaan vääriä. Epävarmuus kuuluu kuitenkin tieteeseen.

Uteliaisuus ja kyseenalaistaminen luovat uutta tietoa, mutta tekevät myös tieteen haavoittuvaksi. Tutkimustulokset voidaan irrottaa asiayhteydestä ja luoda vaikutelma, että kaikki on epävarmaa. Näin tiedettä voidaan käyttää sitä itseään vastaan. Joskus kestää vuosikymmeniä ennen kuin faktat pääsevät esiin.

Vuonna 2006 yhdysvaltalainen tuomari Gladys Kessler antoi lainvoimaiseksi jääneen 1683-sivuisen päätöksen, jonka mukaan suuret kansainväliset tupakkayhtiöt olivat syyllistyneet salaliittoon kiistäessään aktiivisen ja passiivisen tupakoinnin terveyshaitat. Tämä tapahtui yli 50 vuotta sen jälkeen, kun salaliitosta oli päätetty New Yorkissa Plaza -hotellissa järjestetyssä kokouksessa.

Oreskes ja Conway huomauttavat, ettei tiede ole koskaan valmis. Julkiselle keskustelulle relevantti kysymys on, ovatko esitetyt todisteet vakuuttavia. Painavatko löydetyt faktat enemmän kuin jäljellä olevat epävarmuudet?

Artikkelin kirjoittaja on yksi Voima Kustannus Oy:n omistajista & Kelan tutkimusprofessori.

Naomi Oreskes & Erik M. Conway: Merchants of Doubt: How a Handful of Scientist Obscured the Truth on Issues from Tobacco Smoke to Global Warming. Bloomsbury Press 2010. 368 s.

Heikki Hiilamo

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *


Voit käyttää näitä HTML-tageja ja attribuutteja: <a href="" title=""> <abbr title=""> <acronym title=""> <b> <blockquote cite=""> <cite> <code> <del datetime=""> <em> <i> <q cite=""> <s> <strike> <strong>