splash_image.jpg

IMF:n virheistä tuli tuontitavaraa Eurooppaan

IMF:n ja EU:n kriisipaketit tuovat yövartijavaltion mallia Eurooppaan. Samalla toistetaan virheitä, joita IMF on itse todennut tehneensä 30 vuoden aikana kehitysmaissa. Kehitysmaiden & Euroopan oma historia puhuisi toisenlaisten ratkaisujen puolesta.

Eurooppaa ravistelee tällä hetkellä kaksi kehityskulkua: talouskriisi ja avoimen rasismin kasvu. Talouskriisin hoidossa onnistuminen on ratkaisevaa koko Euroopan tulevaisuuden kannalta. Näköalattomuus synnyttää talousongelmien lisäksi populismia ja ruokkii vihapuhetta.

30 viime vuotta ovat opettaneet paljon kansallisten velkakriisien hoidosta. Kehitysmaiden velkaongelma kärjistyi vuonna 1982, kun Meksiko ilmoitti öljykriisin ja kansainvälisen laman vanavedessä olevansa kyvytön maksamaan velkojaan. Brasilia, Argentiina ja moni muu maa seurasi pian vanavedessä.

Samaan aikaan Yhdysvalloissa nousi valtaan Reaganin hallinto, joka miehitti kansainväliset lainoittajajärjestöt mieleisillään ekonomisteilla.
Muutos oli raju. Kolme vuotta Maailmanpankin pääjohtajan vaihdoksen jälkeen tutkimusosaston työntekijöistä oli vaihdettu 80 prosenttia.

”Talousosasto käynnisti vuosien 1983 ja 1986 välillä ‘tiedustelujärjestelmän’, jonka tavoitteena oli tunnistaa työntekijöiden valtavirrasta poikkeavia mielipiteitä ja palkita lojaaleja työntekijöitä”, kertoo IMF:n terveyspolitiikasta vuonna 2009 kirjan julkaissut Rick Rowden teoksessaan.

Kehitysmaihin alettiin viedä tiukkojen lainaohjelmien muodossa reaganilaisen yövartijavaltion mallia. Maailmanpankin ja IMF:n tarjoamiin lääkkeisiin kuuluivat laajat yksityistämiset, talouden säätelyn yhtäkkinen purku ja talouksien avaaminen kansainväliselle kilpailulle ennen kuin ne olivat siihen valmiita.

Seuraavat 30 vuotta toivat mukanaan hitaampaa talouskasvua ja inhimillisen kehityksen umpikujia. Poikkeuksen tähän muodostivat lähinnä Kiina ja muut suuret kehitysmaat, joiden ei tarvinnut seurata IMF:n ohjeita.

Lainaohjelmien heikot tulokset ja kasvava kritiikki lisäsivät painetta uudistuksiin. IMF:n yllättänyt Kaakkois-Aasian talouskriisi vuonna 1997 ja sen epäonnistunut jälkihoito voimistivat vaatimuksia edelleen.

IMF:n sisäinen, riippumaton arviointiyksikkö Independent Evaluation Office IEO totesi 1990-luvun opettaneen, että lainaehdot olivat usein hyödyttömiä, ellei niiden takana ollut hallituksen ja kansan tukea.

”Kauppasääntöjen ja yksityistämisen kaltaisilla alueilla määrätyt ehdot ovat olleet ideologisia ja usein haitallisia. IMF on lähtenyt ajamaan liikaa uudistuksia sen osaamisalueen ulkopuolella”, IEO:n raportissa linjattiin.

Kritiikki konkretisoitui uudistusohjelmiin. IMF linjasi vuonna 2002 kunnioittavansa velallismaiden itsenäisyyttä. Se lupasi rajoittaa ehdot välttämättömään minimiin ja räätälöidä ne kunkin maan tilanteen mukaan. Maailmanpankki käynnisti vastaavan uudistusohjelman.

Independent Evaluation Office tutki vuonna 2007 IMF:n uudistusprosessin tuloksia. Lainaehtojen määrä oli hieman vähentynyt, keskimäärin 17 ehtoon per laina. Luku oli kuitenkin edelleen niin korkea, ettei lainoilla saataisi aikaan tuloksellista politiikkaa.

Arviointiyksikkö kritisoi IMF:ää siitä, että monet ehdoista olivat edelleen toissijaisia lainaohjelmien tavoitteiden saavuttamisen kannalta.

Yksityistämiset olivat keskeisin kritiikin kohde. Afganistanissa IMF vaati vuonna 2006 yli 50 valtio-omisteisen yrityksen yksityistämistä. Ne työllistivät noin 25?000 ihmistä, joista 15?000:n arveltiin jäävän työttömäksi.

Tämä tehtiin, vaikka tiedettiin, että valtionyhtiöt eivät erityisesti rasita valtion taloutta ja että yksityistämisten taloudelliset hyödyt olivat hämärän peitossa. Yksi työntekijä elättää Afganistanissa jopa 10 perheenjäsentä, eikä uusien työpaikkojen syntymisestä ollut maan tilanne huomioon ottaen juurikaan toivoa.

Myös Maailmanpankki jatkoi kiisteltyjen talousehtojen käyttöä. Eurodad-järjestön raportti paljasti vuonna 2008, että laillisesti sitovien ehtojen määrä ei käytännössä ollut vähentynyt lainkaan: vähennykset olivat rajoittuneet ehtoihin, joita ei alun perinkään ollut välttämätöntä noudattaa.

Nyt IMF ja EU tuovat lainaehtoja Eurooppaan. Vuonna 2008 ongelmiin ajautuneet Latvia, Islanti ja muut euroalueen ulkopuoliset maat saivat pian seuraa Kreikasta, Irlannista ja Portugalista.

Samalla unohtuivat talousmahtien ja nousevien talouksien vuonna 2009 uudelleen lanseeraama elvytyspolitiikka ja lainaehdoista 30 vuoden aikana kerätyt kokemukset.

”Kymmenen viimeisen puolen vuoden aikana solmittua IMF:n lainasopimusta osoittavat, että IMF ajaa edelleen velallismaille tiukkaa talous- ja rahapolitiikkaa sekä kiistanalaisia rakenteellisia uudistuksia”, todettiin Eurodadin vuoden 2009 lopulla julkaisemassa tutkimuksessa.

Esimerkiksi Portugali joutuu nielemään lainapakettinsa mukana kokonaiset 222 ehtoa, joista monet liittyvät IMF:n ja Maailmanpankin arviointilaitosten tunnistamille ”sensitiivisille” alueille, erityisesti yksityistämisiin ja tuloeroja kasvattavaan, regressiiviseen veropolitiikkaan.

Kreikassa vastaavien lääkkeiden tehosta on jo kokemusta kahden vuoden ajalta. Tätä kirjoitettaessa maa on ajautumassa uudelleen akuuttiin rahoituskriisiin, kun talouden sokkihoito on tappanut talouskasvun synnyttämiseen välttämättömän taloudellisen aktiivisuuden ja kuluttajakysynnän.
Unkari on myös kiinnostava esimerkki.

”Vuonna 2009 Unkari oli IMF:n tähtioppilas Itä-Euroopassa. Toisin kuin muut Itä-Euroopan maat, se pysyi uskollisena alkuperäiselle budjettialijäämätavoitteelle”, toteaa aihetta tutkinut Daniela Gabor Development and Change -lehdessä syyskuussa 2010.

Toukokuu 2010 toi Unkariin uuden hallituksen. Se lupasi kääntää vyönkiristyspolitiikan suunnan ja ”pyytää talouden vahvimpia toimijoita auttamaan niitä, jotka ovat yhä hädänalaisia.”

Uusi hallitus otti IMF:n vahvojen vastalauseiden saattelemana käyttöön pankkiveron, joka oli neljä kertaa suurempi kuin missään muualla maailmassa. Samalla vahvistettiin IMF:n ohjeiden vastaisesti elvytyspolitiikkaa, joka rahoitettiin verottamalla talouden tuottavimpia sektoreita.

”IMF keskeytti välittömästi Unkarin lainaohjelman. Se ennusti rajua reaktiota markkinoilta ja ulkomaisten pankkien pakoa”, Gabor kirjoittaa.

Uhkakuvat eivät toteutuneet.

Monet suomalaiset poliitikot ja heidän eurooppalaiset kollegansa ovat toivottaneet IMF:n tervetulleeksi ratkomaan Euroopan kriisimaiden ongelmia.

”Avustuspaketin pitää olla tiukka, koska muuten ei ole mitään järkeä taata kenenkään lainoja”, linjasi Jyrki Katainen (kok.) Aamulehdelle 8. huhtikuuta 2011 valtiovarainministerin roolissa.

”IMF:n mukaan tulo Irlannin kriisin ratkomiseen on tervetullut”, totesi puolestaan Sauli Niinistö (kok.) Helsingin Sanomissa Irlannin kriisistä 26.11.2010.

Portugalin pakettia muodossa tai toisessa kannattaneista puolueista sosiaalidemokraatit eivät ilmeisesti ole vaatineet IMF:n mukanaoloa, mutta eivät ole sitä toisaalta näkyvästi vastustaneetkaan. Keskustelu lainapakettien kautta ajetusta yhteiskuntapolitiikasta yleisemmin on ollut Suomessa vähäistä.

Ongelmana ei ole pidetty esimerkiksi sitä, että IMF on epäonnistunut jokaisen merkittävimmän talouskriisin synnyn tunnistamisessa. IMF:n tunnustamat epäonnistumiset kehitysmaissa eivät ole herättäneet keskustelua.

Rikkaissa maissa ihmetellään, miksi meidän pitäisi ”pelastaa” asiansa ”tyrineitä” valtioita. Köyhissä maissa kasvaa katkeruus sekä entistä elämäntyyliään jatkavia sijoittajia että maiden demokratioiden yli marssivia ulkovaltoja kohtaan.

Näyttää siltä, että lainapaketit pelaavat eri puolilla Eurooppaa populististen ryhmien pusseihin. Sivutuotteena kasvaa rasismi. Lähellä olevaa on aina helpointa vihata.

Moni asia voisi olla toisin, jos Euroopassa maltettaisiin katsoa historiaan.

Eurooppalainen yhteisö oli ensimmäisen maailmansodan jälkeen kyykyttänyt Saksaa talousehdoilla, joiden puitteissa maalla ei ollut mitään mahdollisuuksia luoda parempia elämän edellytyksiä kansalaisilleen.

Toisen maailmansodan päätyttyä oli opittu sen verran, että kun Saksan sotavelkojen neuvottelu aloitettiin vuonna 1953, ei maata haluttu ajaa uudelleen lamaan.

Velat olivat suuruudeltaan 29,7 miljardia silloista Saksan markkaa, ja vastasivat 21:tä prosenttia bruttokansantuotteesta. Tämä on nykystandardeilla erittäin vähän.

Kreikka, Irlanti ja muut köyhän Saksan velkojamaat päättivät armahtaa Saksaa mitätöimällä noin puolet maan julkisesta ja yksityisestä velasta.
Saksalle annettuja velkahelpotuksia ei sidottu tiukkaan vyönkiristyspolitiikkaan. Lisäksi velkahelpotuksiin liitettiin tulevien maksuvaikeuksien varalta sovittelumekanismi. Saksalle myönnettiin oikeus pidättäytyä tilapäisesti maksamasta velanhoitokuluja, jos maan kauppatase painuisi alijäämäiseksi.

Tällä pykälällä lainoittajamaat sitoutuivat käytännössä siihen, että ne ostaisivat Saksasta enemmän tuotteita kuin sinne myyvät. Näin velkoja ei tarvinnut maksaa kallisarvoisilla valuuttavarannoilla tai uudella velalla. Saksan markan sallittiin devalvoitua viennin tukemiseksi. Sopimus kattoi kaikki yksityisen ja julkisen puolen velat.

Sijoittajat kärsivät tappioita, mutta markkinat eivät seonneet. Käynnistyi Saksan talousihme, joka veti koko Eurooppaa vuosikymmenien nousuun.

Saksan talousihme tapahtui toki hyvin toisentyyppisessä maailmantalouden tilanteessa, mutta esimerkkejä olisi voitu hakea myös tältä vuosituhannelta Argentiinasta tai Ecuadorista (katso laatikko).

Euroopan unionilla ja Suomella on edessään useita vaihtoehtoisia kehityskulkuja. Euroopan velkakriisin ratkaisuun on ehdotettu esimerkiksi keskuspankkirahoitusta, Euroopan keskuspankin lanseeraamia joukkovelkakirjoja ja kansainvälisen velkasovittelun käyttöönottoa.

Lisäksi velkakriisin yhteydessä on ajettu rahoitusmarkkinaveroa, joka kasvattaisi sijoittajien maksuosuutta pidemmällä aikavälillä. Kaikki nämä ovat uskottavia ratkaisumalleja yhdessä tai erikseen.

Teknisistä ratkaisumalleista puhuttaessa unohtuu kuitenkin helposti se tärkein: Euroopan ongelmien kestävä ratkaisu on mahdollista vain, jos maanosan kansalaisilla on syytä uskoa toimeentuloonsa ja elämän merkitykseen myös tulevaisuudessa.

Jos Euroopan pää- ja valtiovarainministerit olisivat pitäneet tämän kysymyksen mielessä, ei Portugalin 222 vaatimuksen ”pelastuspaketti” olisi nykymuodossa juolahtanut kenenkään mieleen.

Pidemmällä aikavälillä miljardeista puhumista oleellisempaa on ihmisten arkitodellisuus sekä se, miltä asiat näyttävät. Tämän vuoksi ”sijoittajien saamisen vastuuseen” – oli keino tähän ihan mikä hyvänsä – tulisi olla jokaisen EU-integraation lähettilään asialistalla.

Sama koskee ihmisten toimeentuloa. Jos pelastuspaketti pelastaa kansalaisia näköalattomuuteen ja työttömyyskortistoon, näkyvät keskisormet pian Lissabonista, Dublinista ja Ateenasta Brysseliin asti.

_______________

Puoliväli toimii – pehmoilu synnytti Ecuadorin & Argentiinan talousihmeet

Kokoomuksen varapuheenjohtaja Sampsa Kataja kommentoi Portugalin tilannetta STT:lle 9. huhtikuuta toteamalla, että Portugalissa mennään joko hallitsemattomaan velkajärjestelyyn tai maa pelastetaan tiukalla vakautusohjelmalla.

”Puolivälin ratkaisua ei ole olemassa”, Kataja totesi.

Historia ei tätä väitettä tue. Ecuador mitätöi vuonna 2007 velkoja, joita kansainväliset liikepankit olivat solmineet tietäen, etteivät menettelytavat olleet Ecuadorin lakien mukaisia. Lisäksi maa leikkasi kaikkien velkojensa arvoa. Pohjana oli julkinen selvitys, jonka Ecuador oli teettänyt veloistaan.

Moni ennusti Ecuadorille kovia aikoja, mutta uhkakuvat eivät toteutuneet. Maan talous kasvoi vuonna 2010 lähes neljällä prosentilla. Talouskasvun odotetaan kiihtyvän tänä vuonna viiteen prosenttiin.

Argentiina on vielä kiinnostavampi esimerkki. Maa ajautui yhteen maailmanhistorian vakavimmista talouskriiseistä ja IMF:n lainaohjelmaan vuonna 1998. Maan valuuttakurssi oli sidottu dollarin kurssiin, mikä rajoitti rahapolitiikkaa huomattavasti.

IMF:n lainaohjelman lääkkeet olivat tuttuja: yksityistämisiä, säätelyn purkamista ja valtavia budjettileikkauksia. Seurauksena oli talouden yhä syvenevä laman kierre. IMF:n talousennusteet olivat järjestelmällisesti ylioptimistisia.

Vuonna 2001 Argentiina sai tarpeekseen. Se päätti ajaa 100 miljardin dollarin julkisen velkansa konkurssiin ja sovitteli sen arvon. Lisäksi maa hylkäsi IMF:n talousopit ja päätti katkaista valuuttansa kytköksen dollariin.

Tämän jälkeen IMF:n talousennusteet muuttuivat järjestelmällisesti ylipessimistisiksi aina huhtikuuhun 2003 asti. Tällöin IMF luonnehti Argentiinan kasvua ”pitkän laman lyhyeksi nousupiikiksi”.

Ennen vuoden 2008 globaalia talouskriisiä Argentiina oli käynyt läpi viiden vuoden talouskasvun kauden läntisen pallonpuoliskon nopeimmalla kasvuvauhdilla. Todellinen inflaatiokorjattu talouskasvu tällä ajanjaksolla oli 47 prosenttia.

Matti Ylönen

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *


× 3 = kaksikymmentä seitsemän

Voit käyttää näitä HTML-tageja ja attribuutteja: <a href="" title=""> <abbr title=""> <acronym title=""> <b> <blockquote cite=""> <cite> <code> <del datetime=""> <em> <i> <q cite=""> <s> <strike> <strong>