Intian kastihäkki

Suomalainen tuloverotus & hyvinvointivaltio haukotuttavat intialaista Jogia. Kastilaitos & dalitien järjestelmällinen syrjintä taas saavat suomalaisen leuan loksahtamaan. Mutta Intiaa & Suomea yhdistää globaali maailmantalous, jossa köyhille jätetään jaettavaksi yhä vähemmän.

Istun pöytään ja katselen hermostuneena märkiä jalanjälkiä. Yritän sulautua ympäristööni, kun selkäni takaa kajahtaa ”terve!”, ja heti perään selvällä suomen kielellä ”mitä kuuluu?”

Olen jäänyt rysän päältä kiinni. Pöytään istuu hotellin työntekijä. Odotan syyllisenä mitä tuleman pitää, mutta mies ei ole moksiskaan. Hän ilmeisesti vähät välittää siitä, että uin luvatta uima-altaassa, olenhan suomalainen. Alamme keskustella. Hovimestari Jogi Mahar on nähnyt kaltaisiani ympäri maailmaa.
Hän tietää, että me suomalaiset pelkäämme väkijoukkoja, olemme yksitotisia, maksamme säntillisesti laskumme ja olemme persoja alkoholille. Mikä tärkeintä – meillä on rahaa. Itse asiassa hän ei ole hovimestari vaan consierge; mies jonka tehtävänä on viihdyttää vieraita. Ollessaan töissä Dubaissa hän oli tavannut jopa Mika Häkkisen. Häkkinen oli luovuttanut consiergen käyttöön American Express platinum -korttinsa. ”Käy kaupoissa ja osta itsellesikin jotain.”

Ymmärrän Jogin kuvittelevan, että minulta löytyy samanlainen kortti – mitäpä yhdellä uinnilla silloin on väliä. Jogi ihmettelee Suomea, kuinka jokainen suomalainen voi olla rikas. Kerron hänelle, ettei se pidä paikkaansa, mutta ei meillä ole köyhiäkään, ainakaan niin kuin Intiassa. Kaikki johtuu siitä, että Suomessa maksetaan tulojen mukaan veroja. Jokainen suomalainen voi matkustella ulkomaille, jos on säästäväinen.

Jogi ei ole kuullutkaan tuloveroista. Juttelemme lisää, mutta käy nopeasti selväksi, että kansantalouden periaatteet ovat Jogille vieraita. Hän tietää kuitenkin yhtä ja toista, koska on käynyt aikanaan yksityiskoulua ja osaa lukea. Hän on lähtöisin köyhästä kylästä ja päässyt hyväntekeväisyysjärjestön sponsoroimana kouluun.

Kouluopit tosin aiheuttivat kotona kränää, isä ei muun muassa hyväksynyt pojan käsityksiä lapsen hedelmöittämisestä. Hindulaisen käsityksen mukaan lapsi syntyy Brahmanista, maailmansielusta.

Selostukseni suomalaisen yhteiskunnan hyvinvointimallista saa Jogin haukottelemaan. Sosiaalidemokratia voi sopia kaukaiseen Pohjolaan, mutta tuskin Intiaan. Jogi ei näe mitään yhtäläisyyttä multimiljönääri herra Kingfisherillä ja kadulla vaeltavilla kerjäläisillä.

”Hehän ovat ansainneet kohtalonsa, miksi herra Kingfisher olisi heistä vastuussa?”

Hän pitää ehdotustani kasteista luopumisesta typeränä, mutta antaa anteeksi, koska olen suomalainen. Mutta tulemme asian ytimeen. Jogi kertoo kasteista ja siitä, kuinka ne säätelevät ihmisen asemaa. Hän pystyy luettelemaan ulkoa ainakin 100 kastia.

Intian kastilaitos on tuhansia vuosia vanha järjestelmä. Pääkastit ovat bramiinit eli papisto ja opettajat, khastriyot; soturit ja johtajat, vaisyot eli kauppiaat ja lopuksi sudrat, jotka ovat maanviljelijöitä ja käsityöläisiä. Nämä ovat varnoja, ja niiden lisäksi kastit jakaantuvat satoihin jateihin erilaisten ammattien mukaan.

Käytännössä jatit eli alakastit ovat ihmisten sukunimiä. Hän tietää ihmisen sukunimen perusteella, mistä ja kuka hän on. Lähes jokainen intialainen tietää kymmeniä alakasteja. Joka muuta väittää, valehtelee.

”On varmaan niitä, joita asia ei liikuta, mutta he ovat yleensä ulkomailla opiskelevia yläluokan hinduja”, Jogi kertoo hymyssä suin. Ja kaikkea ei aina haluta kertoa turisteille, hän lisää.

Jogi osoittaa minulle hotellin muurin takana kyhjöttävää hedelmien myyjää. Tyttö kuuluu lamani-kastiin. Lamanit ovat alun perin kotoisin Rajasthanista, josta heidät ajettiin satoja vuosia sitten pois. Diaspora johtui lamanien avioliittokäytännöistä. Heillä on usein tapana naittaa tytär omalle sedälleen. Goan lamanit ovat kotoisin Karnatakasta, jossa he ovat maanviljelijöitä. Kastisukunimi on Jadhav. Heidän sijoittumisensa on alhainen, he eivät useimmiten omista maata ja ovat ainoastaan dalitien ja adivasien yläpuolella.

Jokainen intialainen syntyy johonkin kastiin tai sen ulkopuolelle, kuten dalitit ja adivasit, joksi kutsutaan Intian alkuperäisiä heimoja. Mutta jopa kristityillä ja muslimeilla on omat kastinsa. Ainoat, jotka eivät tunnusta kastien olemassa oloa, ovat sikhit, joiden yksi periaate on vastustaa hindujen kastilaitosta.

Kasti seuraa ihmistä läpi elämän, eikä siitä voi irtisanoutua. Nainen voi avioliiton kautta yletä kastijärjestelmässä, mutta mies käytännössä ei. Kastien välisistä avioliitoista, jos asialla on alempikastinen mies, rangaistaan ankarasti. Yleensä rangaistus koskee myös miehen perheenjäseniä.

Jogi avaa pöydälle unohdetun Goa Times -lehden. Hän näyttää minulle ”haetaan seuraa” -palstan. ”Roomalaiskatolinen mies (bramiini) etsii hyvän sukutaustan omaavaa, kilttiä tyttöä”, Jogi selittää. Mies on niin sanottu riisikristitty. Aikoinaan portugalilaiset lupasivat hinduille riisiä, jos he kääntyisivät kristityiksi. Ihmiset ottivat kasteen, mutta säilyttivät hindulaiset tapansa. Ja kuinka kukaan voisikaan sanoutua irti kasteista. Se on sama kuin ihmisellä ei olisi nimeä.

Kysyn daliteista – keitä he ovat? Jogi hätistää tarjoilijan pois ja kertoo lapsuudestaan. Hänen sukunimensä on Mahar ja kotikylässä Goan ja Karnatakan rajalla he ovat maanviljelijöitä. Kylä on alkeellinen, vielä viisitoista vuotta sitten talot oli tehty lehmänlannasta ja savesta. Heidän alapuolellaan ovat kastittomat. Kastittomia kutsutaan daliteiksi, ”koskemattomiksi.”

Ylempikastiset hindut saastuvat, mikäli he koskevat daliteja. Dalitit eivät saa käyttää yhteistä kaivoa, kävellä yleistä tietä, mennä kylään tai temppeliin eivätkä käyttää ylempikastisten seurassa kenkiä. Käytännössä heidät on suljettu yhteisön ulkopuolelle. Jogi kertoo hindulaisuuden perustuvan puhtauteen.

Noudattamalla puhtaussäädöksiä ja pidättäytymällä tappamisesta sekä sian- tai naudanlihan syömisestä hindu ansaitsee itselleen hyvän seuraavan elämän. Ketju jatkuu, kunnes hän lopulta vapautuu jälleensyntymisen kärsimyksestä eli samsarasta ja tapahtuu moksha, jolloin hän yhtyy Brahmaniin.

Kun Jogi oli ollut lapsi, eräs dalit oli ilmaantunut läheiseen metsään. Mies oli tehnyt perheelle aiemmin töitä ja oli jonkinlainen tuttu, joten Jogin äiti oli vienyt vettä saviruukussa. Dalitien ei annettu käyttää perheen astioita ja käytön jälkeen ruukku oli tarkoitus hävittää. Utelias poika oli kuitenkin ennättänyt koskea ruukkua. Vanhemmat olivat joutuneet suunniltaan – poika oli dalitin saastuttama.

Jogin isä oli raivoissaan kylän miesten kanssa lähtenyt etsimään dalitia aikomuksenaan tappaa hänet. He eivät olleet kuitenkaan tavoittaneet miestä. Pojan pelastamiseksi oli löytynyt eräs toinenkin konsti: äiti oli pyöräyttänyt lehmänlannasta kakun, joka Jogin oli täytynyt syödä. Lehmänlanta on hinduille pyhää aihetta, jolla katsotaan olevan puhdistava vaikutus.

Huomautan, että eikö tappaminen ollut hinduilta kielletty. Jogi keikuttaa päätään sivuttain. Pään keikutus tarkoittaa kaikkea ”en tiedä” – ”sellaista sattuu” väliltä.

Tapahtuneesta oli jo aikaa parikymmentä vuotta. Maailma oli siitä muuttunut, hän sanoo. Nyt dalitit ja muut saattoivat istua samassa pöydässä, ainakin Goassa ja Mumbaissa. Utelen lisää menneistä ajoista, jolloin Jogi madaltaa ääntään ja kertoo, että joskus humalapäissään kylän miehet etsivät dalit-naisia ja tekivät heille ”seksuaalisia tekoja”.

Siis ”koskemattomia” päivisin mutta ei öisin.

Joidenkin arvioiden mukaan daliteja on enemmän kuin Yhdysvalloissa asukkaita. Human Rights Watchin raporttien mukaan joka tunti dalit joutuu hyökkäyksen kohteeksi. Joka päivä raiskataan kolme dalit-naista, kaksi dalitia tapetaan, kaksi dalit-kotia poltetaan. Arviot ovat todennäköisesti alakanttiin, koska yleensä poliisi ei suostu rekisteröimään daliteja koskevia rikosilmoituksia.

Maaseudulla daliteja pakotetaan tekemään töitä alle dollarin päiväpalkalla. Kieltäytyjiä pahoinpidellään, eikä ole harvinaista, että koko kylä hävitetään. Vaikka Intian lain mukaan on kiellettyä velvoittaa tai pakottaa ketään siivoamaan ihmisulosteita tai eläinten raatoja käsipelillä, daliteille se on todellisuutta.

He ovat usein maaorjan asemassa; sukupolvia sitten otettu laina on edelleen maksamatta korkeiden korkojen ja lainopillisen avun puutteen takia. Laina ei lyhene koskaan.

Dalitien kohtelu on viime vuosikymmeninä raa´istunut, minkä taustalla ovat yksinkertaiset syyt: muukalaispelko ja kateus. Jogi kertoo närkästyneenä kaikista etuisuuksista, jotka olisi saanut, jos olisi avioitunut dalitin kanssa: avioliittolahjan eli rahaa, kunnon asunnon ja turvallisen konttorityön hyvällä palkalla.

Tiedän tohtori Ambedkarin saavutuksista dalitien oikeuksien puolesta, mutta Jogi liioittelee. Tuskin dalitin kanssa avioituminen mikään arpajaisvoitto on. Taustalla häämöttää suomalaisillekin tuttu kuvitelma, että kaikki pakolaiset ovat siipeilijöitä. Valtio pitää heistä kyllä huolen, mutta ei meistä – tavallisista.

On keskipäivä ja ranta-aallokossa hyppii poikajoukko vasten aaltoja. Istun varjon alla, mutta ystäväni Rahul seisoo auringossa. Hän katselee kaukaisuuteen ja maiskuttelee tavan takaa. Ei ole asiakkaita. Rahul kääntyy ja huomauttaa vaaleasta ihonväristäni. On syytä laittaa aurinkovoidetta – uv-säteily on petollista.

Tiedän mitä hän ajattelee ihonväristä. Minusta on aivan sama, vaikka ihminen olisi vihreä. Rahulille asia ei ole kuitenkaan yhdentekevä. Hän on auringon paahtama, mutta kertoo ylpeänä sukulaisistaan, jotka ovat vaaleita. Mitä vaaleampi, sitä jalompi. Siksi yläkastin hindut ilmaantuvat rannalle vasta auringonlaskun aikaan.

Rahul Pawar on dalit. Hän kuuluu Intian syrjittyyn luokkaan. Edes dalitin varjo ei saanut koskettaa yläkastista. Rahul on kotoisin Karnatakasta ja tullut Goaan työn perässä. Tavat ovat tosin höltyneet, eikä dalit-syntyperä välttämättä merkitse mitään rannalla, jossa kaikki ovat in cognito. Rahulin pomo Elliot Gaonkar toteaa lakonisesti:

”Rahul se tässä on minun pomoni.”

Rantabaarin ja vesiurheilufirman omistaja Elliot on lukutaidoton. Hän tarvitsee Rahulia jokaista tekstiviestiä ja kuittia varten. Rahul on myös ainoa, joka osaa ajaa parasailing-venettä.

”En voi uskoa kalliita laitteita näille paukapäille”, Elliot viittaa ympärillä pyöriviin apupoikiin.

Vaikka Rahul on päässyt elämässä eteenpäin, olen huomannut syntyperän merkityksen: hän ei koskaan istu samalle aurinkopedille kuin minä, eikä kosketa minua oma-alotteisesti. Kuin palvelija hän huolehtii jatkuvasti hyvinvoinnistani, eikä koskaan kieltäydy mistään. Olen huomaamattani alkanut passauttaa itseäni.

Minua hävettää käytökseni, ja ymmärrän, ettemme ehkä koskaan voi olla todellisia ystäviä. Rahulin kotona olemme melkein samanarvoiset, mutta yleisellä paikalla hän ikään kuin kutistuu. Hän on oma itsensä vain työpaikalla ja kotonaan. Olen monta kertaa raahannut häntä ravintoloihin, mutta Rahulin itsetunto pettää aina viime hetkellä.

Päädymme lopulta jollekin torakoita kuhisevalle kioskille. Sielläkään Rahul ei suostu syömään tai juomaan mitään. Hän seuraa kun tilaan chicken lollipopseja ja poistuu läheiselle kujalle, muka puhumaan puhelimeen.

Tavoissa on muutakin oppimista: mennessäni Rahulin kotiin hänen kotiväkensä tervehtii minua ”suurena valkoisena läskinä”, missä ei ole hiukkaakaan ivaa. Titteli ”suuri valkoinen läski” kuvaa henkisiä ominaisuuksiani. Minussa, suomalaisessa postinkantajassa, on oltava jotain suurta koska uskaltaudun heidän kotiinsa. Edes Rahulin pomo Elliot ei ole koskaan käynyt kylässä.

Dalitien sosiaalinen asema alkaa valjeta heidän yliherkästä suhtautumisestaan minun syntyperääni kohtaan. He eivät millään antaisi minun poistua kotoaan. Ensin Rahulin äiti alkaa kyynelehtiä, sitten siskot ja veljet lapsineen muodostavat läpipääsemättömän muurin. Äiti sopertaa sydäntä särkevästi: ”Koskaan tänne ei tule enää hyviä ihmisiä.” Joskus tunnen itseni vangiksi, makaan talon ainokaisella sängyllä ja katselen orsilla vilisteleviä rottia. Silti palaan aina uudestaan. He eivät halua minulta mitään – on vain tärkeää että olen läsnä.

Rahul on kertonut harvasanaisesti perheen menneisyydestä. Tiedän, että hänen isänsä ja äitinsä asuivat maakuopassa, eikä lapsilla ollut edes vaatteita. Englantilaisen hyväntekeväisyysjärjestön kautta Rahul pääsi yksityiskouluun ja oppi lukemaan.

Koulu toi muutakin hyvää, sillä Rahulin luokkakaveri Anil meni naimisiin Priya-sisaren kanssa. Anil kuului ramakhastrya-kastiin. Naimakauppa oli molemmille suotuisa, Priya sai sukunimen ja koska vaimo oli dalit, Anil pääsi opiskelemaan collegeen alennetuilla lukukausimaksuilla. Ramakhastrya-suku oli köyhtynyt siirtyessään Uttar Pradeshista Karnatakaan, eikä perheellä olisi muuten ollut varaa kouluttaa Anilia.

Katselen Rahulin tavoin merelle. Tunnen kuinka Rahulia painaa murhe. Ensin hän ei aikonut kertoa minulle mitään, vaikka olin huomannut tiettyjä seikkoja: jännitteitä kotona, ihmisten poissaoloja, joille ei ollut mitään järkevää selitystä. Lopulta kuulin kiertoteitse, mistä kaikessa oli kyse.

Rahul on 25-vuotias ja naimaiässä. Hän oli itse valinnut mielitietykseen erään lamanin. Tyttö on rannalla kiertelevä kaupustelija, joka luetaan kerjäläiseksi. Rahul oli marssinut tytön vanhempien luokse ja esittänyt asiansa. Hän kertoi ansaitsevansa hyvin ja suunnitteli perustavansa lähitulevaisuudessa yrityksen. Rahaa oli säästössä, eikä tulevan vaimon tarvitsisi tehdä työtä.

Tytön isä soitti Elliotille joka todisti Rahulin olevan mies sanojensa takana. Sitten molempien vanhemmat tapasivat. Rahulin isä ja äiti tiesivät poikansa kunnianhimosta ja taipuivat tämän tahtoon. Tytön isä sanoi kyllä, mutta sillä ehdolla, että nuori pari pysyisi Goassa. Rahul lupasi, sillä kaikki ymmärsivät yskän.

Tytön isä katsoi suositukseksi vielä siskon nousun kastiasemassa. Rahul kertoi itse Priyalle sekä Anilille, jotka hyväksyivät naimakaupan. Kaikki meni hyvin, kunnes toiset siskot kuulivat naima-aikeista. He joutuivat suunniltaan. Aluksi he läksyttivät veljeään ja tuomitsivat avioliiton mahdottomaksi. Rahul oli kuitenkin dalit. Dalit ei yksinkertaisesti voinut naida ylempikastista. Mutta Rahul piti päänsä.

Alkoi järjestelmällinen terrori; Rahulin sisko kävi tytön vanhempien luona ja haukkui heidät pataluhaksi. Toinen sisko järjesti miesjoukon pahoinpitelemään Rahulin. Kostoksi Rahul kävi kyseisen siskon kotona ja pahoinpiteli tämän aviomiehen. Väkivalta muuttui ilkivallaksi, eräänä yöllä Rahulin moottoripyörä oli rikottu käyttökelvottomaksi.

Nyt välit ovat tulehtuneet ja perhe jakautunut. Rahul pidättäytyy jatkamasta koston kierrettä, liika on liikaa. Hän haluaisi unohtaa siskojensa olemassaolon, mutta pelkää jäävänsä yksin. Intiassa hylkiön asema ei ole kadehdittava, usein ainoa mihin voi luottaa on oma suku.

Joskus skisma näyttää minusta turhalta, kuten nyt katsellessani auringonlaskua. Jokainen on oman onnensa seppä, sanotaan. Sitä paitsi tytön perhe on köyhä – oli sitten ylempää kastia tai ei. Rahul on hyvä siinä, mitä tekee, ja hänellä on kunnianhimoa. Eiväkö siskot muka ymmärtäisi järkipuhetta? ”Minä voisin puhua heille”, ehdotan ohimennen.

Mutta minunkin mahtavuudellani on rajansa. Rahul katsoo minua surumielisesti ja toteaa ”tämä on minun maani tapa”. Sitten hän kehottaa juomaan lisää olutta.

Miika Klemettilä

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *


8 + = kymmenen

Voit käyttää näitä HTML-tageja ja attribuutteja: <a href="" title=""> <abbr title=""> <acronym title=""> <b> <blockquote cite=""> <cite> <code> <del datetime=""> <em> <i> <q cite=""> <s> <strike> <strong>