Katseen tasalla

Valokuvaaja Meeri Koutaniemen kuvat Boliviasta esittelevät ne, joiden on vuodesta toiseen käytettävä koko luovuutensa elannon hankkimiseksi.

Yökerhoja, elokuvateattereita, yksityisiä klinikoita ja ostoskeskuksia. Bolivian pääkaupunki La Paz sijaitsee vuoristossa, jonka syvimpään solaan ovat keskittyneet maan rikkaat.

Vieressä, neljän kilometrin korkeudessa, El Alto kamppailee päivittäisestä toimeentulosta. Täällä ei ole merkkiliikkeitä tai klinikoita vaan tori, jolla laamat, koirat, vihannekset, paristot, lenkkitossut, huonekalut ja lähes kaikki kuviteltavissa oleva vaihtaa omistajaa muutamaa bolivianoa vastaan kahdesti viikossa.

Teiden varret ovat kirjavanaan Latinalaisen Amerikan ensimmäisen intiaanitaustaisen presidentin Evo Moralesin julisteita. Moralesin kasvot hymyilevät sitä tiuhemmassa, mitä syvemmälle El Alton oranssiin tiilimereen sukeltaa.

El Alto on köyhien kaupunki. Se näkyy ympäristössä ja selkeimmin ihmisissä – vaatteissa, ihonvärissä ja etnisyydessä.

YK:n tekemän tutkimuksen mukaan yli puolet alteñoista, El Alton asukkaista, elää suhteellisessa köyhyydessä, 25 prosenttia köyhyyden rajalla ja viimeinen viidesosa vakavassa köyhyydessä. Pisintä työpäivää tekevät alteñot voivat silti työskennellä 50–70 tuntia viikossa.

Kaikkein vähimmällä joutuvat tulemaan toimeen aimaraintiaanit, jotka ovat paenneet maaseudun köyhyyttä slummiutuneeseen kaupunkiin.

Vielä 50-luvulla El Alto oli pääosin maaseutua, ja alueella oli asukkaita noin 11 000. Muutaman vuosikymmenen aikana siitä on kuitenkin tullut Bolivian nopeimmin kasvava kaupunki. Nykyisin slummikaupungin asukasluku hipoo yhdeksääsataatuhatta.

Kaupungin kasvua selittää se, että elannon hankkiminen maaseudulla viljellen on käynyt lähes mahdottomaksi. Siksi alkuperäiskansan muuttoliike on suuntautunut El Alton kaltaisiin keskittymiin, joissa työpaikkoja ei ole, mutta mahdollisuudet selvitä ovat teoriassa muuten paremmat.

Myös koulujen, sairaaloiden ja muiden julkisten palveluiden tarve ajaa perheitä maalta kaupunkiin. Kaupunkielämän todellisuus on kuitenkin aivan muuta kuin maaseudulla unelmoidut haaveet siitä.

Valtio ei Boliviassa juuri työllistä, ja siksi julkisesta sektorista ei ole köyhien pelastukseksi. Sen sijaan epävirallinen sektori on ainut vaihtoehto työttömyydessä eläville.

Kehitysmaiden nopeimmin kasvavien kaupunkien työpaikoista jopa 60 prosentin sanotaan olevan epävirallisella sektorilla. Näitä työntekijöitä on joka kadun kulmassa: aimaraintiaaninaisia myymässä kotona tekemiään ruokia tai nuoria miehiä kommandopipoineen kiillottamassa kenkiä. Jopa painon seuraaminen on kauppatavaraa – 8-vuotias tyttö istuu aamusta iltaan edessään puntari, jonka käyttö maksaa 10 senttiä.

Lapsityövoima on osa El Alton jatkuvaa ratasten liikettä. Pelkästään 10–14-vuotiaita työläisiä arvellaan kaupungissa olevan noin 7 500. Koko maassa lapsia on töissä yli miljoona. Suhteutettuna väkilukuun tämä on eniten koko Latinalaisessa Amerikassa.

Säännöllisen työajan määritelmää harva tuntee – työtä tehdään niin kauan, että tulot riittävät päivän ruokaan. Kymmenen tuntia työtä tekevän lapsen tuntipalkka voi olla kymmenen sentin verran.

Köyhyyden takia myös El Alton nuorison tulevaisuudennäkymät ovat heikot. Kaupunkilaisten eliniänodote on vain 62 vuotta. Suuri osa lapsista ja nuorista ei käy koulua loppuun, vaan siirtyy auttamaan vanhempiaan työnteossa. Näin he ajautuvat yhä syvemmälle köyhyyden kierteeseen.

Perheet elävät kädestä suuhun, päivän kerrallaan. Jotta kaupunki pysyisi liikkeessä ja sen asukkaat hengissä, ei El Alton harmailla rattailla ole varaa pysähtyä.

Meeri Koutaniemi

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *


+ kuusi = 12

Voit käyttää näitä HTML-tageja ja attribuutteja: <a href="" title=""> <abbr title=""> <acronym title=""> <b> <blockquote cite=""> <cite> <code> <del datetime=""> <em> <i> <q cite=""> <s> <strike> <strong>