Oppiva hölmöläinen

Oppiva on olennoista kaikkein epäitsenäisin ja haavoittuvaisin hölmö, kirjoittaa Ruusu Haarla.

Käyn parhaillaan elämäni parasta ruotsin kurssia. Tällä kurssilla virkamiesruotsi omaksutaan lastenkirjoista ja lauluista, joskus puistossa juttelemalla. Pissalla tai kahvilla saa käydä koska tahansa.

Tänään esitimme lehdestä poimittuja henkilöitä ja kohtasimme fiktiivisesti toisemme baarissa ja rupattelimme. Tunneilla on vain yksi sääntö, kaikki pitää yrittää sanoa ruotsiksi.

Tällaista pedagogiikkaa ei korkeakoulussa oteta aivan vakavasti: ”Se kurssi on ihan vitsi, ei siellä tartte tehä mitään.” Kurssi on toki huoleton, mutta oppi uppoaa minuun kuin Titanic. Siis mistä moinen vähättely?

Meidän korkeakoulussamme kunnioittavimmin suhtaudutaan aikuisille suunnattuun ”rankkaan” pedagogiikkaan. Opiskelija on itsenäinen ja pärjäävä, hän ei tarvitse opettajalta päänsilittelyä eikä kehuja. Hän osaa itse määrittää oman edistymisensä ja suodattaa opetuksesta itselle hyödyllisen materiaalin.

Jos opettaja toteaa ”Vittu mitä paskaa”, opiskelija aikuisena ihmisenä yksinkertaisesti kääntää lauseen itselleen omassa päässään:

”Ohjaamasi kohtauksen sisältämän tunnelatauksen luoma raskaus ei ole tasapainossa kohtauksen luettavuuden ja lähestyttävyyden kanssa. Tämän takia kohtauksesi potentiaalinen katsoja saattaa kasvattaa vastareaktion, joka estää taiteellisen viestisi perille pääsyn.”

Käyhän se näinkin.

Ensimmäisessä pedagogiamallissa opiskelija on ikään kuin lapsen roolissa, hän on tulosvastuuton ja huoleton sekä riippuvainen opettajan kannustuksesta ja hyväksynnästä.

Toisessa pedagogiamallissa roolit ovat oikeastaan toisinpäin: opettaja on havainnontekijä, lapsenomainen osapuoli, jonka impulsiiviset reaktiot opiskelijan suorituksiin tarjoavat ikään kuin informaatiotarjottimen, oppimisen laajan ja etäisen mahdollisuuden, johon opiskeljia tarttuu oman motivaationsa mukaan.

On tietysti tärkeää, että toisin kuin lapsi, joka oppii sinisilmäisesti, aikuinen oppii tiedostaen kritiikin mahdollisuuden. Mutta kuinka syvälle oppimistapahtumaan ”aikuisuus” on tarpeellista tunkea? Olen huomannut oppivani parhaiten, kun saan lapsen tavoin tunaroida ja opettaja hymyilee rakastavasti leikkikehän laidalla.

Kuulostaa ehkä naiivilta, mutta kaikkihan me tiedämme, että lapset ovat oppimisen ammattilaisia. Miksi lapsenmielisyys olisi aikuiselle opiskelijalle häpeäksi?

Kuinka ihminen ylipäätään voisi läpikäydä kauhistuttavan hyppäyksen vanhasta ja tutusta uuteen, jos hän ei lapsenomaisesti saisi tukeutua opettajaansa syvän uskon ja luottamuksen tilassa. Oppiminen on muutosta. Ja muutoksen hetki on kokijalleen aina sokea ja hyväuskoisuuden mahdollistama, eikä siinä ole mitään itsenäistä.

Oppiva on olennoista kaikkein epäitsenäisin ja haavoittuvaisin hölmö. Itsenäisyys on sitä, että kotona voi todeta olevansa oppimastaan eri mieltä.

Kirjoittaja opiskelee ohjausta Teatterikorkeakoulussa.

Ruusu Haarla

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *


9 + yhdeksän =

Voit käyttää näitä HTML-tageja ja attribuutteja: <a href="" title=""> <abbr title=""> <acronym title=""> <b> <blockquote cite=""> <cite> <code> <del datetime=""> <em> <i> <q cite=""> <s> <strike> <strong>