Uljaat yksilöt & yhteisöt

Personalisoiminen, verkostot, jokapäiväisyys, yhdessäluominen, kolmas tie, suuret ikäluokat, yhteisöllisyyden paluu, sosiaaliset innovaatiot, hyvinvointi, kilpailukyky, vastuu, onnellisuus, osallistuminen, käyttöliittymä, intoilijat, uusi kapitalismi ja toivo.

Personalisoiminen, verkostot, jokapäiväisyys, yhdessäluominen, kolmas tie, suuret ikäluokat, yhteisöllisyyden paluu, sosiaaliset innovaatiot, hyvinvointi, kilpailukyky, vastuu, onnellisuus, osallistuminen, käyttöliittymä, intoilijat, uusi kapitalismi ja toivo.

Nämä ovat aikamme ideologian iskusanoja ja Yksilön ääni -raportin lähtökohtia, jotka selviävät, kun vilkaisee kirjan lähteinä olevien kirjojen nimiä.

Demos Helsinki on ”kolmannella sektorilla toimiva tutkimusorganisaatio eli ajatushautomo”, raportin takasivut kertovat. Hautomossa työskentelevät yhteiskuntatieteilijä Roope Mokka ja filosofi Aleksi Neuvonen ovat kirjoittaneet Suomen itsenäisyysrahasto Sitran raportin numero 69, joka perkaa kysymystä hyvinvointivaltiosta yhteisöjen ajassa.

Kirjassa yritetään arvioida hyvinvointiyhteiskunnan toimintaperiaatteita uudelleen. Demos Helsinki jatkaa selvästi filosofi Pekka Himasen jalanjäljissä. Himaselta lienee peräisin myös ajatus “päivittää” hyvinvointivaltio versioon “yhteiskunta 2.0”.

Ei ole mitenkään epätyypillistä, että yhteiskuntatieteilijät ja poliitikot ottavat metaforakseen senhetkisen talouden edistyksellisimmän tuotantomallin. Joskus se on ollut sarjatuotanto Fordin tehtaiden malliin, nyt Suomessa 2000-luvulla malli tulee tietokoneohjelmistoista.

Päivityksellä he viittaavat jatkuvaan prosessiin, jossa yhteiskunnan koodia siis parannellaan. Tässä mielessä he toimivat ohjelmoijina.

Politiikan kannalta katsottuna on mielenkiintoista, että nimenomaan ajatushautomot on valittu politiikan edistämisen välineiksi. Ilmiö ei ole toki pelkästään suomalainen, onhan Demos Helsinkikin ikään kuin brittiläisen Demos UK:n tytäryritys, jonka alaisuudessa he ideoitaan munivat.

Itseään pönkittävien instituutioiden näkökulmasta on toki miellyttävää, että ne pääsevät määrittelemään kansalaisyhteiskuntaan osallistumisen valitsemalla kansalaisjärjestöjen ja yliopistojen ulkopuolelta mieleisensä ajatushautomon, jonka toiminta on usein “puoluepoliittisesti ehdottoman riippumatonta”.

Ei ole syytä epäillä, että itse hautojat olisivat mitenkään pahantahtoisia. Historia on täynnä hyväntahtoisia teoreetikoita, jotka ovat halunneet testata koodinsa toimivuutta todellisessa yhteiskunnassa. Platon on yksi kuuluisimpia. Hänen teoriansa mukaan filosofikuninkaan pitäisi johtaa kaupunkivaltiota – hänen oma kokeilunsa ajautui karikolle.

Demos Helsinki kertoo itsestään, että sen tavoite on “lisätä kansalaisten, kuluttajien ja yksilöiden valtaa instituutioihin, joiden alaisina he elävät, työskentelevät ja kuluttavat”.

Monien muiden tavoin he näkevät tulevaisuuden “uudessa yhteisöllisyydessä”, jonka ensioireina he käsittelevät esimerkiksi vaihtoehtoista, ekologista kuukautissuojaa edistävää kuukuppikuntaa ja amatööriteatteriryhmää.

Demos Helsingin mukaan “puoluepolitiikka, edustuksellinen demokratia ja markkinatalous eivät kykene vastaamaan tulevaisuuden haasteisiin”. Heidän mukaansa olennaista ei ole toimijoiden välinen työnjako, vaan “se, kuinka yksilö kokee muutokset ja valtansa niihin”.

Puhe uudesta yhteisöllisyydestä tarkoittaa sitä, että vanha yhteisöllisyys ei enää toimi. Ammattiyhdistys- ja työväenliike ovat eittämättä kriisissä, mutta on silti oireellisempaa, että uutta yhteisöllisyyttä rakennettaessa lähtökohdaksi otetaan osallistuva yksilö.

Mokka ja Neuvonen antaisivat vastuun yksilöille itselleen. Kuukupin sivustoilla tehtävät “innovaatiot” ovat heidän mielestään sellaista toimintaa, johon “hyvinvointivaltio ei enää pysty”.

Ajatushautomolaiset kuvailevat kuukuppilaisten “kaltaisia ihmisiä uusiksi yksilöiksi, joita yhdistää tarve ääneen”. Idea on peräisin liikkeenjohdon tutkija Soshana Zubroffilta.

Vielä pidemmälle mentäessä Mokka ja Neuvonen näkevät itsensäkaltaiset uudet yksilöt: “Olemme henkistyneitä joogaajia, räväköitä extreme-urheilijoita, kenkäfriikkejä, metsästäjiä, faneja, matkailijoita tai viherpeukaloita, tuunaamme tavaroistamme meidän näkösiämme. Kuluttaessamme keksimme uusia tapoja voimistaa ja ilmaista ainutkertaisuuttamme”.

Ylipäätään on ongelmallista, että koko lamanjälkeinen dramaattinen hyvinvointivaltion alasajo laitetaan yksilöiden vapaaehtoistoiminnan pelastettavaksi. Semminkin kun raportissa ei analysoida lainkaan suomalaisen kapitalismin tilaa tai syy-seuraus-suhteita. Tämä ajatushautomo munii munia, jotta ihmiset voisivat unohtaa eriarvoisuuden ja yhä edelleen kasvavien varallisuuserojen tuottamat yhteiskunnalliset ristiriidat vapaaehtoisen ja omaehtoisen toiminnan kautta.

Totta kai ne ovat mahdollisia toiminnan muotoja, mutta vapaaehtoisuutta, omaehtoisuutta tai henkilökohtaista sitoutumista ei voida vaatia. Siinä on se niiden voimistava teho.

Kaikki kunnia kuukuppikuntalaisille ja monille muille ruohonjuuritoimintaa harrastaville “vertaisryhmille”, mutta ajatushautomon ajatukset kuulostavat osittain kokoomuslaiselta ideologialta antaa vastuu hoivapalveluista kansalaisjärjestöille, jotka tekevät työtä ilmaiseksi tai ammattilaisia halvemmalla.

Roope Mokka & Aleksi Neuvonen: Yksilön ääni. Hyvinvointivaltio yhteisöjen ajalla. Sitran raportti 69. Sitra 2006. 112 s.

www.sitra.fi

Kimmo Jylhämö

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *


9 − yksi =

Voit käyttää näitä HTML-tageja ja attribuutteja: <a href="" title=""> <abbr title=""> <acronym title=""> <b> <blockquote cite=""> <cite> <code> <del datetime=""> <em> <i> <q cite=""> <s> <strike> <strong>