ada-maaria hyvarinen

Ulkomailla asuneisiin kohdistuneen alemmuudentunteen seurauksena Ada-Maaria Hyvärinen päätti lähteä Kreikkaan EVS-vapaaehtoiseksi. Siellä Hyvärinen työskentelee kielitaidottomana lasten kulttuurikeskuksessa ja elää yhdessä eri puolilta Eurooppaa tulevien nuorten kanssa.

Kotiinpaluun aika

Teksti Ada-Maaria Hyvärinen

Nostalgia on kreikkaa ja tarkoittaa koti-ikävää.

Viimeisenä viikkonani aloin uskoa, että Kreikka yrittää tarkoituksella näyttää huonoimmat puolensa, jotta lähtöni olisi helpompi. Tarkoitus oli käydä Meteorassa yhden yön reissulla ja tulla takaisin uudeksivuodeksi. Paluumatkalla Trikalan kylässä selvisi, ettei samana päivänä olekaan bussia Ateenaan. Seuraavana päivänä Ateenassa selvisi, että seuraava juna kulkeekin viideltä aamulla. Lopulta viiden juna Kiatoon lähti kuudelta ja meni Pireukseen.

Lähtö ei ollut silti helppo. Oikeastaan se oli paljon vaikeampi kuin lähtö Suomesta. Suomesta lähtiessäni tiesin, että tulisin puolen vuoden päästä takaisin, ja näkisin kaikki ihmiset jälleen. Nyt en voi olla varma, palaanko enää koskaan Xylokastroon.

Myös ihmisten kohdalla käy varmasti niin, että suurinta osaa heistä en näe enää koskaan, vaikka kuinka kaikki lupasivatkin tulla kylään ja toivottivat tervetulleiksi kotimaihinsa. Hyvästien sanominen on kaikkein raskainta. Niihinkin ihmisiin, joiden kanssa ei olisi normaalioloissa ystävystynyt, vähintäänkin tottui kuuden kuukauden samassa talossa asumisen aikana.

Kuuden kuukauden ulkomailla oleskelu on siitä epämiellyttävän pituinen, että silloin ei ole lomalla, niin että arkielämään ehti sopeutua, mutta silloin ei kuitenkaan ole jäämässä, jolloin ajasta nauttii. Etenkin viimeisistä viikoista nauttii niin tehokkaasti, että stressi saattaa iskeä. Itse vältin tämän kotiin jouluksi matkaavien porrastaessa hyvästieni sanomisen. Viikon ajan saatoin melkein joka päivä jonkun bussille, koska heidän palatessaan olin jo lähtenyt Suomeen.

Toisaalta lähdön vaikeus kertoo siitä, että matkalla oli mukavaa. Ja olenhan minä sanoinkuvaamattoman iloinen siitä, että lähdin EVS:ksi. Muuten en olisi ehkä koskaan keskustellut hienon hotellin ravintolassa georgialaisen tytön kanssa sodasta, käynyt yöllä naku-uinnilla Välimeressä kahdeksan muun tytön kansainvälisessä porukassa, oppinut, miten ”gouda” äännetään oikeaoppisesti, kuullut viisivuotiaan laulavan pilkkalaulua Mussolinista, herännyt kuudelta aamulla ortodoksiseen joulukirkkoon, kastunut läpimäräksi Olympiassa Zeuksen temppelin luona, liftannut 400 asukkaan pikkukylään Vritaan, pitänyt itsenäisyyspäivän puhetta yleisölle, jossa on vain yksi suomalainen, tai tehnyt ihan liian montaa muutakaan asiaa, joista osa oli jo silloin hauskoja ja osaa muistelee lämmöllä vasta näin jälkeenpäin.

Enkä olisi oppinut ymmärtämään kreikkalaisia niin paljon, kuin heitä on vierestä seuratessa mahdollista ymmärtää, ja monia muitakin kulttuureja sen verran, että toivottavasti en enää loukkaa ketään tahattomasti. Nyt en malta kuin odottaa, mihin jännittävään paikkaan pääsen seuraavaksi. Ei sen tarvitse olla yhtä kaukana kuin Kreikka: eksotiikkaa voi löytyä vaikka naapurin oven takaa.

Kuka tietää, millainen maailma ja historia yhden seinän takana aukeaa?

Ada Hyvärinen palasi tammikuun alussa Suomeen. Hyvärinen päättää bloginsa tähän.

Suomi-ilmiöitä

Teksti Ada-Maaria Hyvärinen

Kirjoittaja yllättää itsensä Kreikassa ostamalla hapankorppuja.

Menneen itsenäisyyspäivän kunniaksi, jota toki vietimme asiallisesti myös Xylokastrossa Maamme-laulua laulaen ja letkajenkkaa tanssien, aloin pohtia, miten usein Suomeen liittyviin asioihin loppujen lopuksi törmää. Kreikan luulisi olevan kaukana Suomesta. Silti vaikka kaikki nähdyt ja kuullut Nokiat jättäisi pois laskuista, Suomi tuntuu muistuttavan olemassaolostaan juuri silloin, kun sitä vähiten odottaisi.

Ensimmäisen kerran, kun kävin kreikkalaisessa kaupassa, vastaan tuli hapankorppuja. Ostin, vaikka olinkin hiukan hämmentynyt omasta toiminnastani. Tarkoitushan oli päästä kauas pois kotoa ja Suomesta. Olin ajatellut, että Kreikkaa paljon kauemmas ei Euroopassa kulttuurisesti tai maantieteellisesti pääse, mikä ehkä onkin totta. Mikään suuri himo hapankorppuihin ei herännyt, söin niitä samanlaiseen tahtiin kuin kotonakin.

Suomen kielen pitäisi myös olla hyvin eksoottinen ja harvan tuntema. Vapaaehtoisten porukka on kuitenkin sen verran kansainvälinen, että kuitenkin vastaan tulee vähintään joku virolainen, joka osaa suomea suunnilleen. Sitten selvisi, että eräs maahantulovalmennustamme ohjaava kreikkalainen oli vähällä muuttaa Suomeen. Hän tarjosi minulle salmiakkia ja kertoi, että vitsailee mielellään ihmisten kanssa niin, että tarjoaa heille sitä karkkina ja katsoo sitten järkyttynyttä ilmettä. Nauroin. Itsekin olen tietysti syöttänyt kaikille vastaantulijoille salmiakkia. Suurin osa reagoi odotetusti, mutta yhdeltä jos toiselta olen kuullut, että nam, meilläkin Baskimaassa ja Hollannissa syödään tällaista. Ja kun vielä itävaltalaiset olivat ihan innoissaan leipomastani ruisleivästä, aloin tosissani miettiä, onko Suomella ollenkaan omaa tyypillistä ruokalajia, edes karkkia tai vastaavaa.

Itse tietysti osoittelen Nokian mainoksia ja otin valokuvan siitä, kun kertakäyttömukin kannessa luki Huhtamaki, enkä aio lopettaa, vaikka useimmista kansainvälisistä kavereistani tapa on hassu. Puolustelen innostustani perinteiseen tapaan sillä, että kukaan ei tiedä Suomesta koskaan mitään. Kukaan ei ole vielä kysynyt minulta, mikä Suomi on, mutta olen melko varma sen johtuvan hienotunteisuudesta, nyt kun olen tavannut ranskalaisen, joka ei tuntenut käsitettä Ruotsi, sekä saksalaisen, joka ei ollut koskaan kuullut Virosta.

Eniten puun takaa iskenyt Suomi-kokemus oli varmasti se ilta, kun päätimme lähteä ulkoilmakonserttiin kuuntelemaan kreikkalaista kansanmusiikkia. Useimpia ei kamalasti kiinnostanut kreikkalainen kansanmusiikki, mutta pakkohan sitä oli lähteä, kun Xylokastrossa kerrankin tapahtui jotakin. Sain ohjelman käteeni ja järkytyin. Kreikankielisten kappaleiden joukosta löytyi Vanha haamarssi ja Sakkijarven polkka. Muusikoiden nimiä tutkimalla selvisi, että muutama heistä oli mitä ilmeisimmin Suomesta. En mennyt juttelemaan.

Olen täysin varma siitä, että kun palaan Suomeen, alan osoitella asioita ympäriinsä ja kertoa, mikä kaikki on Kreikasta. Itse asiassa luultavasti alan valistaa kanssaihmisiäni siitä, kuinka Skype on keksitty Virossa, Luxemburgilla on oma kieli ja gouda ei äänny gouda vaan hollantilaisen kaupungin mukaan ”chauda”.

Vähemmistöelämää

Teksti Ada-Maaria Hyvärinen

Maahanmuuttajat näkyvät Xylokastron arjessa. Olen yksi heistä.

Xylokastrossa asuu vakituisesti nuoria ihmisiä koordinaattorimme mukaan noin 450. Meitä niin sanottuja long term -vapaaehtoisia on täällä 26, minkä lisäksi joka kuukausi vaihtuu parinkymmenen hengen joukko short term -vapaaehtoisia. Kreikka on etnisesti hyvin homogeeninen maa, joten selvää on, että Xylokastron 450 nuorta ovat kenties muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta kreikkalaisia.

Tämän kaiken seurauksena muodostamme Xylokastroon selkeän etnisen vähemmistön, 10 prosentin suuruisen joukon ulkomaalaisia. Varsinkin näin marraskuussa meitä ei voi sekoittaa turisteihin, vaan olemme selkeästi se englantia puhuva nuorisojoukko, se, joka asuu täällä.

Aika moni tietää, että olemme vapaaehtoistyössä: onhan paikallisilla lapsia päiväkodeissa ja vanhoja sukulaisia kotiavun piirissä, kaikki projekteja, joissa osa meistä työskentelee. Kauppojen kassoilla ja kioskeilla meidät tunnetaan myös. Sitä ei voi olla huomaamatta, kuka ei puhu kreikkaa äidinkielenään, vaikka kuinka yrittäisi sanoa gia sas ja eyharisto.

Niitäkin on, jotka tajuavat vain, että olemme jokin omituinen joukko meluavia ulkomaalaisia nuoria, jotka tulevat tänne seisomaan kaupan jonossa ja nauramaan äänekkäästi ikkunan alla alkoholin vaikutuksen alaisena. (Mikä ei ole täysin vääristynyt mielikuva. Saimme viime viikolla uuden alakerran naapurin, ja hänen kohtalonsa kyllä säälittää minua vähän. En itsekään haluaisi asua kymmenen kevyttä työtä tekevän ja juhlimisesta pitävän nuoren ihmisen alla, kun joskus itsekin ärsyyntyy kämppäkavereista, kun haluaisi nukkua.)

En tietysti ollut ennestäänkään rasistinen (sillä eihän nuorella tytöllä, joka on Helsingistä, ylioppilas, entinen isonen ja nykyinen vapaaehtoinen, voi olla minkäänlaisia ennakkoluuloja tai -oletuksia), mutta nyt, kun todella kuulun paikallisessa yhteisössä etniseen vähemmistöön, ymmärrän kaikenlaisia maahanmuuttajia ja muita sen sellaisia ihan uudella tavalla.

Ensinnäkin on kielikysymys. Ennen sitä jotenkin ajatteli, että jos jossain maassa asuu, niin kieli tarttuu välttämättä päähän. Luulo on väärä. Itseäni kreikan kieli kiinnostaa ja olen opetellut sitä tarkoituksellisesti vapaa-ajallani, mutta silti en voi väittää, että osaisin kielestä juuri alkeita enemmän. Ymmärrän lähes viiden maassa vietetyn kuukauden jälkeen varsinkin lasten puhetta aika hyvin, pystyn pelaamaan ja leikkimään lasten kanssa ja asioimaan kaupassa tai vastaavaa, mutta siihen se jääkin. Monella kielitaito on vielä paljon heikompi, ja Kreikka on sentään maa, jossa englannin osaaminen ei ole mikään itsestäänselvyys. Ei paikallista kieltä opi vain siksi, että asuu maassa, käy kahden tunnin mittaisella oppitunnilla kerran viikossa ja työskentelee kreikkaa puhuvien lasten kanssa, kun muut työntekijät kuitenkin osaavat ilmaista itseään englanniksi.

Sitten on yhteisöön integroituminen. Tämähän on aihe, josta usein valitetaan. Maahanmuuttajat aiheuttavat ongelmia, koska elävät vain keskenään. Jos Xylokastron asukkailta kysytään, olisimme mekin varmaan hiljaisempia ja rauhallisempia, jos viettäisimme vapaa-aikamme hajallaan kreikkalaisten kanssa. Kun lähes koko vapaaehtoisten porukka päättää lähteä rannalle tai koripalloa pelaamaan tai juhlimaan, sitä ei voi olla huomaamatta. Satunnaisia kreikkalaisia kavereita ja seurustelukumppaneita lukuun ottamatta emme kuitenkaan ole paikallisten kanssa töiden ulkopuolella paljon tekemisissä. Syinä lienevät mukavuudenhalu ja laiskuus, koska lähes viidessäkymmenessä vapaaehtoisessa riittää lähes varmasti englantia osaavaa ja samanlaisessa elämäntilanteessa olevaa seuraa.

Myös kulttuuriin sopeutuminen on asia, jota helposti vaaditaan maahanmuuttajilta. Meihin ei ehkä kohdistu samanlaista painetta, koska emme ole maahan jäämässä, mutta toki oletus on, että maassa toimitaan maan tavalla. Käytännössä kulttuurista on helppo omaksua sellaiset ominaisuudet, joista itse pitää tai jotka helpottavat elämää. Tyypillisesti Kreikkaan saapuvilta vapaaehtoisilta menee noin kaksi viikkoa oppia olemaan myöhässä. Sellaisia asioita, jotka tuntuvat itsestä oudoilta tai kummallisilta, ei tee mieli omaksua ollenkaan. Itsekin tulee usein töissä manailtua sitä, että kreikkalaiset lapset kasvatetaan niin meluisiksi. En käsitä, miksi opettajat eivät voi käskeä lapsia olemaan hiljaa, jos melutaso on niin kova, että normaali keskustelu on mahdotonta.

Eräs vapaaehtoiskaverini on urheiluprojektissa ja vetää kerran viikossa kaikille avointa aerobic-tuntia, jolle me muut mielellämme osallistumme. Viime viikon tunnilla kaikki muut osallistuja olivat vapaaehtoisia paitsi yksi kreikkalainen nainen. Tsemppasimme toisiamme englanniksi ja käytimme tietysti toistemme etunimiä. Jälkeenpäin ajattelin, että naisella oli varmaan ulkopuolinen olo. En tiedä, osasiko hän edes englantia: saattaa olla, että joukko nauravia ulkomaalaisia saattoi tuntua hänestä epämiellyttävältä tai pelottavaltakin, vaikka emme tietenkään nauraneet hänelle. Toivottavasti ei. Emme me mitään pahaa tarkoita, vaikka ulkomaalaisia olemmekin.

Oma maa mansikka?

Teksti Ada-Maaria Hyvärinen

Ummikon ei kannattaisi lähteä vapaaehtoistyöhön.

Normaalisti luulisi, että ulkomaille lähdetään sekä pois omasta kotimaasta että tutustumaan vieraaseen maahan. Äärimmäisen kiinnostavia ovatkin ihmiset, jotka lähtevät ulkomaille olemaan maanmiestensä kanssa.

Lomailun yhteydessä ilmiön vielä jotenkin käsittää. Kykenen hyvin hahmottamaan, että joku haluaa lentää perheineen Kanarialle nauttimaan auringonpaisteesta, merestä ja siitä tunteesta, että ei olla kotona. Monista olisi tyhmän tuntuista asua hotellissa ja syödä ravintolassa omassa kotikaupungissa. (Minusta ajatus ei sinänsä ole tyhmä. Jos lomalta haluaa hotellissa asumista ja ravintolassa syömistä, miksi mennä merta edemmäs kalaan?)

Jännäksi menee, kun joku lähtee vapaaehtoistyöhön kuudeksi kuukaudeksi Kreikkaan, asuu samassa talossa eri kansalaisuuksia ja kieliä edustavien vapaaehtoisten kanssa – ja kieltäytyy puhumasta englantia, saati sitten kreikkaa.

Syynä voisi tietysti olla vilpitön auttamisen halu. Sitä on kuitenkin vähän vaikea uskoa tässä yhteydessä. Totta kai jokainen vapaaehtoinen tekee jotakin hyödyllistä ja toivottavasti tuottaa vastaanottavalle organisaatiolleen enemmän hyötyä kuin haittaa. Aika harvalla olisi kuitenkin pokkaa väittää, että ensimmäinen syy lähteä EVS-vapaaehtoiseksi on huoli kreikkalaisten lasten kulttuurikasvatuksesta tai vanhusten kotien siisteydestä. Eiköhän siinä enemmänkin houkuta mahdollisuus päästä ulkomaille ja saada uusia kokemuksia.

Vaikka kreikan kieli ei kaikkia jaksa kiinnostaa, useimmat vapaaehtoiset suhtautuvat Kreikkaan maana uteliaasti, nauttivat matkustelusta ja uusien paikkojen näkemisestä, iloitsevat, uusiin, erilaisiin ihmisiin tutustumisesta eivätkä koskaan kyllästy keskustelemaan eri maiden käytännöistä ja kulttuureista. Tämä ei yllättäne ketään. Jotenkin joukkoomme on kuitenkin eksynyt muutama sellainenkin, joita ei tunnu kiinnostavan muiden kuin samasta maasta kotoisin olevien seura. Äärimmäisimmillään tämä saattaa ilmetä kokonaan englannin puhumisesta kieltäytymisenä.

Kyllä minä senkin ymmärrän, että joidenkin on vaikea ilmaista itseään vierailla kielillä, ja että muutaman vieraassa maassa vietetyn kuukauden jälkeen oma kotimaa näyttäytyy nostalgisessa valossa. On se minustakin mukavaa, että Xylokastrossa on minun lisäkseni yksi suomalainen, jotta voi välillä keskustella jonkun kanssa, jolle ei tarvitse selittää, mikä kumma on isonen tai ylioppilaslakki tai Demi. Mutta jos minua ei kiinnostaisi puhua englantia ja oppia muiden maiden kulttuureista, en varmasti olisi täällä nyt.

Silti täältä löytyy esimerkiksi eräs ranskalainen (totta kai) poika, joka ei puhu koskaan englantia, ei tee projektissaan paljon mitään, ei ole oppinut muutaman kuukauden aikana lainkaan kreikkaa, ei matkustele mihinkään eikä tee oikeastaan mitään muutakaan, mitä ei voisi tehdä kotimaassaan. Miksi hän on täällä? En voi saada selville. En osaa ranskaa.

Kansainvälisestä vapaaehtoistyöstä kirjoittaa myös Elina Aintila blogitekstissään Sopivasti häiriintyneiden kerho.

Senkin tyhmä Mussolini

Teksti Ada-Maaria Hyvärinen

Kreikan lapset laulavat epäkorrekteja lauluja il Ducesta.

28.10. Kreikassa vietettiin niin sanottua ohi-päivää, viralliselta nimeltään Epeteios tou Ohi eli juhlapäivä sanan ”ei” kunniaksi. Päivää juhlistetaan, sillä legendan mukaan Italian suurlähettilään Emanuele Grazzin esitettyä 28.10.1940 vaatimuksen Kreikan liittämisestä Mussolinin Italiaan Kreikan pääministeri Ioannis Metaxas vastasi pelkästään ”ohi” eli ”ei”. (Wikipedian mukaan Metaxas tosin vastasi todellisuudessa ”Alors, c’est la guerre” eli ”selvä, se on sitten sota”.) Nykyään päivä on toiseksi tärkein kansallinen juhlapäivä Kreikan kansallispäivän jälkeen.

Teoreettisesti päivää juhlistetaan siten, että koululaiset pukeutuvat tummansiniseen ja valkoiseen, laittavat kravatit ja huivit kaulaan ja marssivat keskeisellä paikalla, missä myös lauletaan ja luetaan runoja. Itsekin lähdin aamulla Xylokastron keskusaukiolle nähdäkseni tapahtumia. Kirkko ja aukio olivatkin täynnä juhlapukuisia lapsia vanhempiensa kanssa. Satoi kaatamalla, joten kaikki yrittivät suojautua katosten alle tai kirkon sisään. Väki väheni paikalta: ilmeisesti tapahtuma oli peruttu sateen takia. Marssit jäivät marssimatta ja runot lukematta. Olin märkä ja lähdin kotiin.

Kaikeksi onneksi olen päässyt töissä fiilistelemään ohi-päivää jo pari viikkoa etukäteen. Ehkä tylsin työtehtäväni tähän mennessä oli piirtää kartongille 15 samanlaista tyttöä, jotka kantavan Kreikan lippua ja kylttiä, jossa lukee OXI. Sen sijaan päivään kuuluvien kreikankielisten laulujen harjoittelusta olen nauttinut suuresti.

Kreikan kansallislaulussa ei ole mitään sen erikoisempaa kuin muissakaan kansallislauluissa, ja sen laulaminen on minulta edelleen kreikkaa latinalaisilla aakkosilla kirjoitettuja kieliä hitaammin lukevana sujunut ihan hyvin. Laulussa muistellaan voittoa turkkilaisista ensimmäisen maailmansodan yhteydessä, mutta nimiä mainitsematta ja enemmän vapauden ihanuutta korostaen. Kansallislaulun laulamiseen ei Kreikassa liity samanlaisia rituaaleja kuin Suomessa, esimerkiksi lapsia ei välttämättä käsketä seisomaan, ja opettajat kehottivat esimerkiksi bussissa ryhmää laulamaan sitä yhteislauluna ajanvietteeksi.

Paljon enemmän minua on hämmentänyt toinen teemaan liittyvä laulu nimeltä Koroido Mousolini eli Typerä Mussolini. Laulu on iloinen trallallalla-sävelmä, jonka sanoissa käsittääkseni muun muassa uhitellaan Mussolinille, että odotapas vain, vielä me pystytämme Kreikan lipun Roomaan. Toisessa pitkälti samansisältöisessä laulussa nimeltä Bazei o Ntoutse ti stoli tou kerrotaan puolestaan, kuinka il Duce saapuu Kreikkaan salaa yöllä kuun loisteessa ja syö makaronia. Kyseisiä kappaleita laulatetaan paitsi kulttuurikeskuksemme 5-12-vuotiailla, myös vapaaehtoiskavereideni päiväkodeissa.

En voinut olla leikkimättä ajatuksella, että Suomessakin juhlittaisi jotakin toisen maailmasodan tärkeää tapahtumaa samalla tavoin. Olisihan meillä huomattavasti enemmän juhlittavaa kuin Kreikalla, joka joutui miehitetyksi ja vaikka mitä. Mitä, jos Suomessa vietettäisiin Talin-Ihantalan-päivää ja laulettaisiin, kuinka tyhmä borssia syövä Stalin saa vielä nähdä, miten siniristilippu liehuu Moskovassa?

Sitä tosin saatettaisiin pitää rasistisena tai ääri-isänmaallisena, ja jokuhan voisi vaikka loukkaantua.

Euroopan rajamailla

Teksti Ada-Maaria Hyvärinen

Lakkoja, roskia, polttopulloja ja tyhjiä hyllyjä Euroopan sivistyksen kehdossa.

Yksi virolaisten ja tšekkiläisten kavereideni lempivalitusaiheita on se, miten ihmeessä Kreikka on liittynyt Euroopan unioniin niin paljon heidän kotimaitaan aiemmin. Ymmärrän hämmennyksen täysin. Tšekistä en tiedä tarkalleen, olen käynyt siellä viimeksi 11-vuotiaana, mutta kaikki Virossa näkemäni on ollut hurjasti Kreikkaa edistyneempää. Kreikassa ei kerta kaikkiaan voi välillä välttää sitä tunnetta, että asuu kehitysmaassa tai ainakin ajassa muutaman kymmenen vuotta jälkeen jääneessä valtiossa.

Yksi oudon tuntuisista ilmiöistä on Kreikan sotkuisuus. Ateena on täynnä graffiteja, ja kaupunkien ulkopuolella kulkevilta teiltä saa etsiä pätkää, jolla ei näy muovipusseja ja tyhjiä pulloja sekä mitä ihmeellisimpiä muita tavaroita, kuten vanhoja leluja ja vaatteita. Itävaltalainen kaverini totesi kerran, että kreikkalaista jätteidenlajittelua voi kuvata sanoin ”lasi oikeasta ikkunasta ja pahvi vasemmasta”. Tähän saatoimme kaikki yhtyä. Vaaralliseksi roskaaminen muuttuu silloin, kun kuivana kesäaikana joku heittää tupakantumpin auton ikkunasta. Monet tekevät niin päivittäin.

Helsinkiläisenä olin oppinut mieltämään yliopiston ainakin ulkopäin siistiksi ja esteettiseksi vanhaksi rakennukseksi. Ateenan yliopiston rakennukset on sotkettu vielä muta kaupunkia huolellisemmin, ja kampusalueella näkee ihmisiä käyttämässä erilaisia huumeita keskellä päivää. Syy tähän löytyy historiasta: poliisin tapettua kerran useita opiskelijoita yliopiston alueella siltä kiellettiin pääsy sinne. Narkomaaneille ja yleisiä järjestyshäiriötä aiheuttaville anarkisteille kampus toimii eräänlaisena hippaleikin turvana: ensin heitetään polttopullo ja sitten juostaan suojaan virkavallalta.

Hämmentävimmältä tähän mennessä on kuitenkin tuntunut mennä ruokakauppaan ja havaita, että hyllyt ovat käytännössä tyhjät. Viime viikolla tarkoitukseni oli ostaa suklaata, sokeria ja jotakin vihannesta risottoa varten, hollantilainen kaverini halusi mehua. Menimme lähikauppaan, jonka hedelmä- ja vihanneshyllystä löytyi kolme melonia ja muutama kurkku. Sokeria ei ollut. Muutama erilainen suklaapatukka löytyi, mutta ei levyä. Hyllyn kokoinen mehuvalikoima oli myös kutistunut muutamaksi tölkiksi.

Tyhjiä pahvilaatikoita täynnä olevia hyllyjä katsoessa tuli apokalyptinen olo, ja olin tyytyväinen siitä, että minulla oli kotona fetaa ja tonnikalaa ja pastaa ja muita peruselintarvikkeita.

Hollantilainen kaverini päätti ottaa todisteeksi kuvia tyhjistä hyllyistä. Kaupan myyjä tuli kyselemään, miksi kuvaamme tyhjiä hyllyjä ja ehdotti avuliaasti, että ottakaa kuvia myöhemmin, silloin kun tavaraa on. Kiitimme neuvosta ja lopetimme kuvaamisen. Ei varmaan ole mukavaa olla myyjä, kun puolet tuotteista on tilapäisesti loppu.

Syy ruokapulaan on perikreikkalaisesti lakkoilussa. Rekka-autoilijat ovat olleet jo melkein kuukauden lakossa, koska he haluavat protestoida lainmuutosta vastaan, joka meni läpi jo pari viikkoa sitten. Kaikkien muiden kuin rekkakuskien mielestä lainmuutos on vain hyvä: ennen nimittäin saadakseen ajaa rekkaa joutui ostamaan ajoluvan joltakulta toiselta rekkakuskilta, ja lupien hinnat liikkuivat sadoissa tuhansissa euroissa. Uuden lain myötä luvan voi ostaa valtiolta, mikä tietysti ärsyttää lupien nykyisiä haltijoita, koska he eivät enää saa maksamiaan rahoja takaisin myymällä lupaansa edelleen.

Aina löytyy kuitenkin joku, jonka mielestä koko lakko on vain hyvä asia. Eräs 11-vuotias poika selitti minulle innoissaan, että he eivät ole saksan tunneilla opiskelleet tänä vuonna vielä ollenkaan, koska kirjat ovat rekassa, joka on lakossa. Ja mikä parasta, ranskanlukijat käyttävät viime vuoden kirjoja.

Lue myös Voimassa 2/2008 julkaistu Mika Pekkolan juttu Kapina yliopistolla.

Stereotypioista ja ennakkoluuloista

Teksti Ada-Maaria Hyvärinen

Ulkomailla oppii yleistämään entistä kiinnostavammilla tavoilla.

Helposti voisi luulla, että monien eri kulttuurien keskellä asuminen ja muista maista kotoisin oleviin ihmisiin tutustuminen tekisi ihmisestä tiedostavan ja avoimen ja auttaisi pääsemään eroon kaikenlaisista stereotypioista. Totuus kuitenkin on, että harvoinpa vieraaseen maahan useiksi kuukausiksi lähtevä on etukäteenkään umpimielinen patriootti ja muukalaisvihaaja, joten sikäli EU:n anti-xenofobia-tavoitteet menevät hiukan väärään osoitteeseen. Joistakin stereotypioista olen ehkä päässyt eroon, mutta niiden tilalle on rehellisesti sanottuna muodostunut moninkertaisesti uusia.

Ihmismieli kerta kaikkiaan toimii niin, että se etsii logiikkaa ja pyrkii yleistämään. Siksi ei ole ihme, että kun tapaa 20 ranskalaista, joista kukaan ei puhu kovin hyvää englantia, alkaa pitää ihan oikeana sitä ennakkoluuloa, että kukaan ranskalainen ei osaa englantia. Olen tavannut EVS-aikanani vain yhden ranskalaisen, joka puhuu englantia yhtä hyvin kuin minä, ja hänkin on puoliksi saksalainen. Ottaen huomioon, että oma englantini on keskimääräisen kouluenglannin tasoista, se on minusta aika heikosti Ranskalta.

Suurin osa uusista stereotypioistani on kuitenkin paljon omaperäisempiä kuin jokin kaikkien tietämä ranskalaisten kielitaidottomuus. Esimerkiksi puolalaisia olen oppinut pitämään tiedostavina ja mielenkiintoisina yhteiskunnallisista asioista keskustelijoina, joiden ongelmana saattaa olla, että he klikkiytyvät keskenään ja puhuvat pelkkää puolaa, jota eivät usko kenenkään muun ymmärtävän. Sen verran ainakin pari puolalaista poikaa hämmästyi, kun ymmärsin venäjän alkeiden pohjalta heidän puhuvan eräästä läsnäolijasta: tunnistin ainoastaan yhden sanan, ”niemiec” eli saksalainen. Bulgarialaisista taas olen saanut hyvin lämpimän, sosiaalisen ja ystävällisen kuvan, niin että he saavat oikeasti ihmisen tuntemaan olonsa tervetulleeksi ja pidetyksi, ainoana vikanaan ehkä, että olettavat toistenkin olevan yhtä vieraanvaraisia (koska kaksi bulgarialaista tyttöä söi salaa kaiken paahtoleipäni).

Unkarilaiset ja virolaiset, suomalais-ugrilaiset kielisukulaiseni, vaikuttavat keskimääräistä normaalimmilta: he eivät puhu niin paljon kuin muut, arvostavat yksinoloa ja nauravat samoille vitseille kanssani. Heidän mielikuvansa yhteisistä tutuistamme ovat myös hämmästyttävän lähellä omiani muihin verrattuna. Silti pidän edelleen unkarilaisia suomalaisia sosiaalisimpina, tai ainakin odotan heidän odottavan muilta enemmän sosiaalisuutta kuin itse odotan. Baltian maista tulevia taas pidän epätavallisen valmiina jakamaan niin henkilökohtaisia asioitaan tai näkemyksiään kuin tavaroitaan, mikä johtaa jälleen oletukseen vieraanvaraisuudesta eli käytännössä ruokien luvattomaan lainaamiseen. Espanjalaiset taas ovat iloisia mutta loukkaantuvat herkästi ja saattavat mököttää sen jälkeen pitkäänkin, etenkin miehet. Mutta ollessaan hyvällä päällä tai humalassa he ovat erittäin ystävällisiä. Silti monista espanjalaisista saattaa saada vaikutelman, että ystävällisyys on vain tapa eikä heitä oikeasti kiinnosta mitä minulle kuuluu.

Itävaltalaisia pidän nykyään älykkäinä ja hyvällä tavalla hiukan sekopäisinä, ja heidän kanssaan voi keskustella hyvin kaikenlaisista aiheista, mistä he vain itse tietävät jotakin. Heille on ominaista tietynlainen isänmaallisuus ainakin siinä, että heillä on tarve korostaa Itävallan olevan ihan erilainen maa kuin Saksa ja he saattavat loukkaantua siitä, kun ihmisiltä menee sekaisin Austria ja Australia. Saksalaisia olen elämäni aikana tuntenut liikaa, jotta olisin kyennyt muodostamaan heistä uusia ennakkokäsityksiä, mutta sen olen havainnut, että he ovat populäärikulttuurisesti huomattavasti lähempänä suomalaisia kuin useimmista muista maista tulevat.

Ranskalaisia leimaa puutteellisen kielitaidon yhteyteen kuuluva oletus siitä, että kyllä ranskalla pärjää. On minulle yritelty vakuuttaa sitä, että kyse ei ole ylpeydestä vaan siitä, että moni ei englantia ihan oikeasti osaa. Vaikea olisi silti kuvitella, että mistään muusta maasta tuleva vapaaehtoinen lähtisi Kreikkaan puoleksi vuodeksi osaamatta edes esitellä itseään millään muulla kielellä kuin ranskalla. Mieleni tekisi kysyä, mitä tällaiset henkilöt oikein ajattelevat, mutta se ei onnistu, koska en puhu ollenkaan ranskaa (kun tämän faktan kertoo ranskalaiselle, saattaa kuulla hämmästyneen kysymyksen, että etkö tosiaankaan ollenkaan). Olen ikävä kyllä saanut ranskalaisista yleisesti ottaen myös aika tyhmän kuvan. Mielikuva ei synny ainoastaan siitä, että useimpien kanssa on pakko puhua hitaasti ja yksinkertaisesti, vaan siitä, että monen kohdalla meille molemmille tuttuja asioita on melko vähän. Ei ole kovin mukava vakuutella puolta tuntia, että Suomessa on ihan oikeasti välillä lämmin. Samoin hämmennyin suuresti, kun eräs ranskalainen tyttö ei tiennyt, mikä on Ruotsi. Toinen ranskalainen valisti tätä, että se on se Ikea-maa. Jälkeenpäin aloin epäillä, oliko tyttö vain liian hienotunteinen sanomaan, ettei ollut koskaan kuullut Suomestakaan. Toisaalta ranskalaiset vaikuttavat tuntevan oman maansa kulttuuriakin kehnosti. Oli aika turhauttavaa tulla Xylokastroon innostuttuaan lentokonelukemiseksi otetusta Camus’ta, havaita että vapaaehtoisista seitsemän on ranskalaisia ja saada selville, että heistä kukaan ei ole koskaan lukenut Camus’ta. Georges Perec soitti joillakin jotain kelloa, joillakin ei. Yksi oli sentään Victor Hugo -fani kuten minäkin. Ja mitä pitäisi ajatella siitä, että ihminen ei osaa oman maansa kansallislaulusta yhtään säkeistöä ulkoa?

Toisaalta suhtautumiseni stereotypia-käsitteeseen on muuttunut. Olen itsekin käyttänyt melko monessa tilanteessa selityksenä sitä, että olen suomalainen, joten tämä on minulle ihan normaalia. Se on jotenkin hirveän helppo fraasi heittää kehiin, kun haluaa ehkä ihan puhtaasti kulttuurittomista syistä toimia jollakin perinteisesti suomalaisella tavalla, esimerkiksi olla vähän aikaa yksin tai kuunnella mieluummin bussissa musiikkia kuin keskustella jonkin kanssa jostakin, mikä ei sillä hetkellä jaksa kiinnostaa. Suomi on sen verran pieni ja syrjässä, että oikeastaan voisin vetää suomalaisuuskortin esiin luultavasti missä yhteydessä hyvänsä, kunhan vain olisin ainoana suomalaisena paikalla. Tosin ei sitäkään jaksa loputtomiin kuunnella: kaikkia on alkanut rasittaa erään ranskalaistytön ongelma tehdä eroa tiettyjen englannin kielen käsitteiden välille, kuten vaikkapa kuitti ja matkalippu tai leipoa ja laittaa ruokaa tai vielä ja taas, kun ranskassa näille asioille on kuulemma vain yksi sana. Toisaalta kanssakäymistä helpottaa, kun pitää tämän ominaisuuden mielessä ja tyytyy arvailemaan lauseen merkitystä tarkoista sanoista huolimatta. Kulttuurista riippumatta EVS:nä oppii ymmärtämään toista ihmistä tai ainakin tämän puhetta, oli tämä sitten kuinka puolalainen tai ranskalainen tai suomalainen tahansa.

Miehistä ja naisista

Teksti Ada-Maaria Hyvärinen

Kreikkalaiset tekevät eron sukupuolten välille ja sanovat sen myös ääneen.

Kreikkalaisista saa helposti perhekeskeisen mielikuvan. Perheet käyvät yhdessä kaupassa ja istuvat pitkin iltaa ravintoloissa. Keskiyöllä voi vielä ihan hyvin nähdä äidin ja isän istuvan terassilla tyhjien ruokalautasten äärellä juttelemassa. Äidillä on taapero sylissä, vauva nukkuu vaunuissa ja vähän isompi lapsi juoksee katua edestakaisin kahden kaverinsa kanssa, joiden perheet istuvat viereisissä pöydissä.

Yhden yhtä homoparia en ole kahden Kreikassa vietetyn kuukauden aikana nähnyt. Naispuolinen kaverini järkytti kerran onnistuneesti lauman poikia, jotka vihelsivät meille ohi ajavasta autosta ja huusivat: ”I like girls!” Kaverini tarttui minuun ja huusi auton perään: ”I like girls too!” Poikien ilmeet olivat näkemisen arvoiset.

Vaikka Kreikassa tietysti vallitsee tasa-arvo, näkyy perinteinen käsitys perheestä myös tietyllä tapaa sukupuoliroolien asettamisena. Autoista tyttöjen perään viheltely on tästä yksi esimerkki. Oletus on, että kaikessa romanttisessa mielessä tapahtuvassa sukupuolten välisessä kanssakäymisessä poika tekee aloitteen. Jos ilmainen viini ja huonosti englantia puhuvien kreikkalaisten seura kiinnostavat, sitä on yleensä tarjolla joka ilta joka baarissa ainakin suuremmissa kaupungeissa. Xylokastrossa kaikki tietävät tähän aikaan vuodesta jo, että olemme vapaaehtoisia ja asumme täällä, koska muita ulkomaalaisia ei syksyisin pikkukaupunkiin juuri eksy ja muodostamme kyllä aika näkyvän osan kaupunkikuvaa vaeltaessamme kymmenien henkien porukoissa rannalle tai kuntosalille tai yökerhoihin. Emme siksi ehkä ole yhtä kiinnostavia, vaikka kuinka olisimme vaaleatukkaisia.

Kreikassa elää vielä tietyllä tapaa käsitys miesten ja naisten töistä. Joskus mietin, onko oikeasti niin, että päiväkoti- ja muihin lastenhoitoprojekteihin ei hakenut yhtään poikaa, vai työskenteleekö niissä toistakymmentä tyttöä siksi, että kaikki lastentarhanopettajatkin ovat naisia. Fakta ainakin on, että organisaatiomme kreikkalaiset tekevät eron sukupuolten välille ja sanovat sen myös ääneen. Meille annettiin viime viikolla tehtäväksi koota uuden vapaaehtoisille tarkoitetun asunnon Ikea-kalusteet ja sisustaa talo muutenkin. Pojat komennettiin kasaamaan sänkyjä ja kaappeja, ja me tytöt saimme väkertää lamppuja ja muovisia jakkaroita kasaan. En henkilökohtaisesti usko olevani fyysisesti niin heikko, etten sängyn kokoamiseen pystyisi, ja vaikka en olekaan suuri lahjakkuus teknisessä työssä, olisin toisin kuin tietyt vapaaehtoiskaverini käsittänyt ainakin sen, ettei pöydänjalkaa kannata hakata paikalleen vasaralla, koska maalipintaan jää jälkiä. Mutta mikäs siinä verhoja ripustellessa.

Jos organisaatiomme mielestä pojille sopii rakentaminen, tyttöjä pidetään vastaavasti siistimpinä ja esteettisimpinä. Näin ainakin koin viime viikolla, kun muutama asunnossamme asuva poika muutti toiseen huoneeseen tehdäkseen tilaa uusille tulijoille. Mentorini painotti minulle, että kun pojat ovat valmiita ja siivonneet huoneen, minun pitäisi mennä vielä katsomaan, onko se todella siisti, koska pojat eivät oikein ole hyviä tällaisissa asioissa ja on ikävä tulla uuteen paikkaa, jos joutuu nukkumaan likaisessa huoneessa. Nyökyttelin, mutta en todellakaan mennyt tarkistamaan huonetta, vaan kerroin mentorin kommenteista pojille, ja ihmettelimme asennetta yhdessä. Toinen ”pojista” on tarkennukseksi 30-vuotias. Siinä mentor oli toki oikeassa, että likaiseen huoneeseen on ikävä muuttaa. Itsellänikin on siitä kokemusta, mutta silloin huoneessa asui ennen minua kaksi tyttöä.

Kahdentoista kulttuurin elämää

Teksti Ada-Maaria Hyvärinen

Vapaaehtoisten yhteistaloudessa eri kulttuurit huomaa ruokailutilanteissa.

EVS:nä olo Kreikassa ei tarkoita vain kreikkalaiseen kulttuuriin tutustumista vaan myös uutta kokemusta eurooppalaisuudesta, ainakin jos on EVS:nä Xylokastrossa kuten minä. Xylokastron pikkukaupungissa asukkaita on 6 500, nuoria heistä on noin 500 ja näistä nuorista kymmenen prosenttia muodostamme me vapaaehtoiset. Toiset meistä viettävät täällä kuusi kuukautta, kuten minä, ja toiset ovat tulleet vain yhdeksi kuukaudeksi. Short term -vapaaehtoisista suurin osa on naapurimaasta Turkista, mutta heitä on tällä hetkellä myös Bulgariasta, Ranskasta ja Virosta. Long term -vapaaehtoiset ovat juuri nyt minun lisäkseni ranskalaisia, itävaltalaisia, espanjalaisia, latvialaisia, unkarilaisia ja tšekkiläisiä. Kulttuurisia yhteentörmäyksiä syntyy yllättävän vähän, mutta keskustelua sitäkin enemmän.

Lopulta eurooppalaiset kulttuurit eivät arkielämässä tunnu poikkeavan kovin paljon toisistaan. Vaikeampaa ehkä olisi, jos vapaaehtoiset olisivat hyvin eri-ikäisiä, mutta koska EVS:n säännöt rajaavat ikäryhmän 18–30-vuotiaisiin, elävät kaikki tietyllä tapaa samaa elämänvaihetta ja ovat saman globaalin mediakulttuurin vaikutuksen alaisina. Kaikki tietävät samat tv-ohjelmat ja samat yhtyeet tiettyjä vain kansallisesti tunnettuja lukuun ottamatta. Kaikilla on myös samankaltainen käsitys elämän kulusta ja esimerkiksi harrastamisesta. Jos eroja löytyy, ne eivät ole kulttuurisia vaan enemmänkin yksilöiden välisiä. Ehkä nuorimmat meistä vaikuttavat hiukan keskimääräistä aikuisemmilta ja vanhimmat puolestaan nuorekkaammilta – ei kai vapaaehtoiseksi lähde, jos ei pysty ottamaan vastuuta itsestään ja esimerkiksi talon siistinä pitämisestä, tai toisaalta on vaikea lähteä, jos on jo naimisissa tai perhettä, eikä moni uskalla vakituista työpaikkaakaan jättää puolen vuoden ulkomaan kokemuksen takia. Tämä kaikki yhtenäistää ryhmäämme: kaikki ovat tulleet tänne kokeakseen jotakin uutta, mutta ehkä myös päästäkseen hetkeksi pois tavallisesta elämästään, ja tietysti tutustuakseen uusiin kulttuureihin – jo senkään takia monikulttuurisuus ei voi muodostua ongelmaksi.

Kiinnostava ilmiö on, että eniten eri kulttuurit huomaa ruokailutilanteissa ja juhlapäivien yhteydessä. Vielä en ole päässyt yhtään merkittävää juhlapäivää Xylokastrossa kokemaan, mutta olemme käyneet jo lukuisia keskusteluja siitä, kuinka aiomme viettää joulua, ja siitä tulee varmasti äärimmäisen mielenkiintoista. Samoin pääsiäistä on muisteltu täällä sen verran, että huomaa, että joka maassa on todellakin aivan erilaisia perinteitä juhliin liittyen. Ruokailu on sen sijaan niin arkipäiväinen asia, että eri maiden ruokakulttuureista tulee keskusteltua oikeastaan jatkuvasti. Yleensä kaikki syövät itse laittamaansa ruokaa, mikä antaa tietysti ainesta huomioiden tekemiseen myös, esimerkiksi kun minä leivon itse itselleni ruisleipää. Noin kerran viikossa ruuasta päästään keskustelemaan varsinaisesti, kun päätämme pitkäaikaisvapaaehtoisten kanssa viettää yhteisen illallisen, jota varten jokainen kokkaa jotakin. Oletus usein on, että kun esimerkiksi suomalainen laittaa ruokaa, ruoka on suomalaista, vaikka kyseessä olisivat ihan tavalliset suklaakeksit. Toisaalta itse olen usein laittanut ihan tarkoituksella esimerkiksi korvapuusteja, jotta voin näyttää kiinnostuneille kavereilleni jotain suomalaista. Olenhan itsekin oppinut vaikka mitä muiden maiden ruokakulttuureista, erityisesti espanjalaisesta, koska yksi kämppäkavereistani on espanjalainen kokki.

Erityisesti suuren ranskalaisten määrän ansiosta olen oppinut kahden Kreikassa vietetyn kuukauden aikana varmasti yhtä paljon ranskalaisesta kulttuurista kuin kreikkalaisesta. Huomaan myös kiinnostukseni muita maita kohtaan kasvaneen huimasti. En ennen ollut esimerkiksi koskaan ajatellut, että unkarilaisessa kirjallisuudessa voisi olla jotakin erityisen mielenkiintoista, mutta nyt harmittelen sitä, etten pääse käyttämään Töölön kirjastoa kuin vasta tammikuussa. Toisaalta monikulttuurinen seura antaa hyvän peilin kreikkalaiselle kulttuurille. Esimerkiksi kreikkalainen ruokakulttuuri ei ole turkkilaisille lainkaan uusi ja ihmeellinen, koska naapurimaassa syödään käytännössä samoja ruokia eri nimisinä – jos kreikkalaisilta kysyy, kyseessä on kreikkalainen ruoka, jos turkkilaisilta, turkkilainen. Silti moni sellainen asia, jonka olisin yhdistänyt kaikkiin Etelä-Euroopan maihin, koskee eteläeurooppalaisten mielestä vain Kreikkaa, esimerkiksi alituinen myöhästely. Tämä korvaa sitä määrää, joka Kreikkaan jää tutustumatta muiden kulttuurien ohella. Ja olen toki tyytyväinen siitä, että saan olla vapaaehtoisessa paikassa, joka ei ole vain kaksikulttuurinen, vaan aidosti monikulttuurinen.

Turistina uudessa kotimaassa

Teksti Ada-Maaria Hyvärinen

Loma Kreikassa onnistuu parhaiten pakettina.

Ei EVS:nä olo pelkkää matkailua ja lomailua ole, mutta juuri nyt minulla sattuu olemaan loma, ja olen kokenut ensimmäisen kunnon lomamatkani Kreikassa. Ennen olin aina hiukan väheksynyt matkatoimiston valmismatkoja: miksi kukaan antaa jonkun toisen päättää, miten viettää lomansa. Nykyään ymmärrän paremmin. Kreikassa on mukava matkailla, mutta matkan suunnittelu vaihtelee rasittavasta kammottavaan. Mistään ei löydy tietoa liikenneyhteyksistä tai majoituksesta, nähtävyydet on kyllä yleensä listattu johonkin, mutta kukaan ei tunnu tietävän, missä ne ovat ja miten niille pääsee. Pahimmassa tapauksessa lopputulos on se, että tuntien seikkailun jälkeen löytää pari kiveä ja kyltin, jossa lukee kreikaksi, että paikalla sijaitsi ennen jokin temppeli.

Meidän, eli minun ja kahden vapaaehtoiskaverini, matka suuntautui kesän ja helteiden kunniaksi eräälle saarelle, Kefalonialle, koska kaupunkeihin matkustamista ei kannata ajatellakaan tässä säässä. Pelko siitä, että paikka olisi täynnä kreikkalaisia turisteja, osoittautui turhaksi. Suurin osa turisteista tuli Ranskasta ja Italiasta. Toisaalta turisteja ei ollut niin paljon kuin yleensä, koska öljynkuljetuslautat ovat lakossa. Saarille ei siis tuoda bensaa, eivätkä useimmat autoilijat halua niille lähteä. Toisen harmi on toisen onni, meille tyhjemmästä saaresta oli tietysti vain iloa.

Koska Kefalonialla on totuttu autolla liikkuviin turisteihin, ei mihinkään oikein pääse bussilla. Meille autoilu ei ollut vaihtoehto, koska ainoa meistä, jolla oli ajokortti, ei uskaltanut lähteä kreikkalaiseen liikenteeseen, joka on kyllä melko hurjaa. Koska Kefalonia elää suureksi osaksi turismista, matkailijoille annetaan hyvin tietoa paikallisista matkatoimistoista. Virkailija selitti, että satamakaupunki Samin tärkeimmät nähtävyydet, kaksi luolaa ja linnan rauniot, sijaitsevat kyllä ihan kävelymatkan päässä. Lähdimme ranskalaisen kaverini kanssa kävelemään kohti ensimmäistä luolaa nimeltä Melissani Cave, ja saavutimmekin sen erinomaisesti, matkaa oli Samin keskustasta ehkä kolme kilometriä. Vaivannäkö kannatti, en ollut koskaan aiemmin nähnyt luolaa, jonka sisällä on järvi. Hyvästä kokemuksesta rohkaistuneena lähdimme kohti toista luolaa nimeltä Drogarati Cave, jonka piti sijaita myös noin kolmen kilometrin päässä Samin keskustasta. Ajattelimme, että ei matka ole liian pitkä, vaikka se onkin ylämäkeen ja lämpötila on melko korkea (seuraavana päivänä saimme kuulla, että lämpöä oli ollut 45 astetta). Olisi pitänyt huomioida kreikkalaisten matkaesitteiden summittaisuus: lopulta kävelimme noin 5–6 kilometriä. Sitä mukavampi oli päästä viileään ja kauniiseen tippukiviluolaan. Takaisin menimme taksilla, jonka kahvilan myyjä ystävällisesti soitti meille.

Kumpikaan kavereistani ei ollut enää innostunut lähtemään etsimään linnan raunioita, mutta minä päätin yrittää. Lähdin aamulla aikaisin, jotta ehtisin kävellä mahdollisimman kauan ennen päivän kuumuutta. Juuri ketään ei siihen aikaan ollut liikkeellä, mutta tiellä, joka johti vuorelle, kohtasin kreikkalaisen miehen, joka ystävällisesti neuvoi minua jotenkin johonkin liittyen, kreikaksi. Lähes kuuden viikon Kreikassa oleskelun jälkeen osaan kieltä sen verran, että ymmärsin kysymyksen ”mistä olet kotoisin” ja osaisin vastata siihen, mutta muu osa selityksestä meni valitettavasti täysin ohi. Jälkikäteen oletan, että mies sanoi jotakin siihen suuntaan, että matka linnalle on pitkä. Matkatoimistossa annetun esitteen mukaan linnalle kävelee noin 40 minuuttia. Minulta kului matkaan neljä tuntia, joista tosin yhden tunnin käytin siihen, että eksyin metsään ja kiipesin mäen päälle nähdäkseni, missä Sami on ja mihin suuntaan minun pitää lähteä, jos haluan vielä joskus päästä kotiin. Lopulta en löytänyt linnan raunioita, enkä usko, että sellaisia olikaan, vaan luostarin rauniot, jotka olivat kyllä hienon näköisiä. Ainakin sain liikuntaa: palasin takaisin lyhyempää reittiä metsän halki, joten paluumatkaan kului vain kaksi tuntia.

Kävely kannatti muutenkin: sain kokea erään saarille tyypillisen osan kreikkalaista kulttuuria. Jotenkin minulla oli tunne, että metsässä liikkuu jokin, ei ehkä ihminen, mutta jokin elävä olento. Tunne ei ollut lainkaan perätön: eräässä risteyksessä näin vuohen. Katsoin ympärilleni, ja havaitsin, että pienellä aukealla tien vieressä on kolmisenkymmentä vuohta, jotka lepäilevät rennosti ruostuneessa autossa ja niityllä ja tuijottavat minua. En tiedä, miten kreikkalaiset löytävät vuohensa silloin kun haluavat lypsää tai keritä niitä. Joka tapauksessa vapaana liikkuvat vuohet ja kreikkalainen autoilukulttuuri selittivät yhdessä edellisenä päivänä näkemämme sarvekkaan eläimen kallon.

Never mind, it’s Greece

Teksti Ada-Maaria Hyvärinen

Kreikka toimii juuri sen verran kuin on välttämätöntä.

Kun olin saanut tietää, että edessä olisi muutto kuudeksi kuukaudeksi Kreikkaan, halusin tietysti ottaa mahdollisimman hyvin selvää paikallisesta elämänmenosta. Eniten luin muiden eurooppalaisen vapaaehtoistyön projekteihin osallistuneiden kokemuksia, ja niistä sain kuvan maasta, jossa mikään ei toimi, ja jos toimiikin, niin vahingossa.

Tätä mielikuvaa vasten ensimmäinen vaikutelmani Kreikasta oli positiivinen: kaikki bussit, joita minun piti käyttää päästäkseni Ateenasta uuteen kotikaupunkiini Xylokastroon, olivat todella olemassa ja busseja eivätkä esimerkiksi junia, lähtivät sieltä mistä pitikin ja jopa suunnilleen aikataulussa. Nyt tiedän, etten silti ollut väärässä odottaessani suurempia vaikeuksia. Esimerkiksi Ateenassa busseilla ei ole lainkaan aikatauluja, vaan bussi tulee silloin kun tulee, ja mistään ei löydä tietoa siitä, mistä ne kulkevat, joten se täytyy kysyä kuljettajalta tai paikallisilta.

Nyrkkisääntönä voisi sanoa, että Kreikka toimii juuri sen verran kuin on välttämätöntä. EVS-asiat hoituvat sen verran hyvin, että meillä vapaaehtoisilla on kaikki oikeudet, jotka meille kuuluvat: asunto, ruokarahaa, taskurahaa, kieltenopetusta, vakuutus ja työtä. Asunto tarkoittaa sitä, että on talo, jossa voi asua ja selviää hengissä. Suihkusta ei aina tule lämmintä vettä ja makuuhuoneemme lamppu on ollut palanut jo pari viikkoa, mutta kyllä täällä pärjää. (Koska koordinoivan organisaation velvollisuus on huolehtia asumisestamme, emme voi vaihtaa lamppua itse.)

Samantyyppinen asenne tosin koskee esimerkiksi meidän työssäkäyntiämme: koska olemme vapaaehtoisia, emme palkattuja työntekijöitä, töistä pääsee usein lähtemään aikaisemmin, kun vain pyytää. Tuntuu, että tärkeintä on, että töihin ylipäätään tulee, vaikka välttämättä siitäkään ei seuraa ongelmia, että ei ilmesty työpaikalle.

Keskimääräistenkin kreikkalaisten asenne suhteessa työhön saattaa poiketa aika voimakkaasti Suomessa totutusta. Omassa työpaikassani työskentelee kolme aikuista, joista kaksi on opettajia ja yksi kuulemma ainoastaan leikkii lasten kanssa. Käytännössä suurimman osan ajasta kaikki kolme istuvat samassa huoneessa kuin lapset ja juovat kahvia. Varsinaiset opettajat leikkivät välillä lasten kanssa tai antavat näille jotakin askarreltavaa, mutta kolmas ei oikeastaan tee koskaan mitään. Tosin lapset pärjäävät vallan mainiosti keskenään.

Minä olen saanut osallistua niin paljon kuin olen halunnut, eikä se ole haitannut ketään, vaikka olisi ollut aktiivisempikin. Tästäkin on ollut joillakin vapaaehtoisilla kokemuksia. Ranskalainen kaverini projekti oli siivota vanhojen ihmisten koteja. Eräässä talossa ikkunan peseminen ei oikein onnistunut, kun kunnollisia välineitä ei ollut, johon kreikkalainen sosiaalityöntekijä totesi: tämä ei ole sinun talosi, tämä ei ole minun taloni, never mind. Tosin joidenkin epäselvyyksien seurauksena sosiaalityöntekijät saivat maaliskuusta asti ansaitsemansa palkat vasta heinäkuussa, mikä varmaan laski motivaatiota heidän osaltaan.

Nykyisessä taloudellisessa tilanteessa lakkoilu on arkipäivää. Kun Suomessa on tottunut siihen, että lakossa ollaan näyttävästi, sillä uhkaillaan kauan ennen lakkoon menoa ja siinä pysytään, kunnes tavoite tai kompromissi on saavutettu, tuntuu kreikkalainen meininki jälleen erikoiselta. On ihan tyypillistä, että perjantaina ilmoitetaan, että maanantaina ei tarvitse tulla töihin, koska silloin on lakko. Murphyn lain mukaan julkiset kulkuvälineet ovat aina lakossa, kun joku vapaaehtoisista on lähdössä takaisin kotiinsa. Tuntuu enemmän siltä, että täällä lakkoillaan huvin vuoksi, kuten myös mieltä osoitetaan, koska se on mukavaa. Toki kreikkalaiset ovat aidosti tyytymättömiä maansa taloudenhoitoon.

Tavallaan on mukavaa, että asiat voi ottaa rennosti, mutta välillä se vaikuttaa suoraan sanottuna typerältä. Sama ranskalainen kaverini näki lomalla matkustellessaan kuuluisia kuiluja. Ottaessaan niistä kuvia hän päätyi puheisiin paikallisen oppaan kanssa, joka valitteli sitä, että salamavalot ja kuilujen valaisemiseksi käytetyt lamput kasvattavat levää ja muita kasveja, jotka tuhoavat kuilut. Kuulemma hyvälaatuisiakin lamppuja olisi olemassa, sellaisia, jotka ehkäisevät kasvien kasvua. Kaverini kysyi, miksei kuiluihin asenneta sellaisia, kun paikka kuitenkin elää turisteista, jotka tulevat niitä katsomaan. Opas kysyi, mistä kaverini on kotoisin. Kaverini, vastasi, että Ranskasta, mihin opas totesi: nyt ollaan Kreikassa. Se riitti selitykseksi.