aija salo

Fifin Tukholman-kirjeenvaihtaja Aija Salo on aloitteleva kotivanhempi ja sukupuoliaktivisti, joka tarkastelee kansankotia Tukholman Östermalmilta käsin. Hän on asunut aiemmin mm. Brysselissä, Sudanissa, Mikkelissä ja tulevassa Helvanspoo-metropolissa. Salo pitää lasersodasta ja matalalattiaisesta joukkoliikenteestä, stalkkaa Ruotsin Idol-Larsia ja jättää jälkeensä sanomalehtien vanan, missä liikkuukin.

Paluu Helsinkiin

Teksti Aija Salo

Kun Ruotsi jää taakse, on hyvästeltävä monta hyvää asiaa.

Muutan pois Ruotsista kahden viikon päästä. Palaan sinne luultavasti jossain vaiheessa, ja nyt mietin, mikä minua silloin ilahduttaa. Ainakin nämä asiat:

1. Tukholmassa ihmiset puhuvat toisilleen. Metrossa, kaupassa, puistossa – meininki on välillä kuin Lapissa. Vaikutelmani voi olla harhaanjohtavakin, koska kaupungilla liikkuessani minulla on usein mukana jotain, joka kirvoittaa kielenkannat: vauva. Hymyilevälle vauvalle on helppo hymyillä takaisin, vilkuttaa, sanoa muutama sana. Voihan olla, että vauvan kasvettua Ruotsin asukkaat näyttäytyvät minulle yhtä varautuneina kuin Suomen asukkaat usein. Ja voi olla niinkin, että Helsingissäkin vauvan palvelijalle puhutaan. En vain ole ehtinyt vielä kokea Helsinkiä vauvan kanssa. Nytkin muutan sinne suurimmaksi osaksi valveillaoloaikaani ensisijaisesti työssäkäyväksi ihmiseksi, en vauvalaiseksi.

2. Tukholmassa on tilaa lapsille. Esimerkiksi Kulttuuritalon Rum för barn –lastenkirjasto (kirjaimellisesti ”tilaa lapsille”, tai ”lasten tila”) ja kantakaupungin monet isot leikkipuistot on pistetty pystyyn monenikäisiä lapsia ajatellen. Juuri ja juuri ryömivä henkilö viihtyy niissä siinä kuin koulunsa aloittanutkin. Kaupungilla liikkuessa ei tarvitse tyytyä kahviloihin syöttötuoleineen, vaan lapsen voi päästää kodinomaisesti vapaaksi, kun tietää paikat.

Kukaties Helsingissäkin on näitä paikkoja – ne vaan täytyy löytää. Juuri nyt tuntuu siltä, että olen kotiutunut Tukholmaan ja tiedän, miten siellä toimitaan; Helsinki näyttäytyy uutena kohteena, joka nostaa epävarmuuksia ja tietämättömyyksiä pintaan. Järjestääkö kaupunki edullista vauvajumppaa? Riittääkö vauvauinnissa tavalliset vauvauikkarit, vai pitääkö olla uimavaippa? Missä leikkipuistoissa on vauvakeinuja? Oliko niin, että kantoliinalla ei vieläkään pääse joukkoliikenteessä ilmaiseksi (ei kyllä pääse Tukholmassakaan)? Vaikka aloitan kahden viikon kuluttua työt, lapsielämän kysymykset pyörivät päässä.

3. Ruotsissa vanhempainvapaa on pitkä ja joustava. Vanhempainvapaiden jakamista vanhempien kesken tuetaan Suomea tehokkaammin, ja vanhemmat myös jakavat vapaita keskenään enemmän. Vanhempainvapaata voi pitää ja päivärahaa saada myös osa-aikaisena ja siten säästää sitä pidemmäksi aikaa. Jos lapsia on useampia, kumpikin vanhempi voi olla yhtä aikaa kotona vanhempainvapaalla. Suomen hallitus esitti viime viikolla isien vanhempainvapaan pidentämistä kahdella viikolla. Isä saa jatkossa neljä viikkoa bonusvapaata aiemman kahden viikon sijaan, jos pitää vanhempien jaettavissa olevasta vanhempainvapaasta vähintään kaksi viikkoa. Toki vanhemmat voivat jakaa 10 kuukauden mittaisen vanhempainvapaan (josta 4 kuukautta on äidin äitiysvapaata) vaikka tasan, mutta käytännössä niin ei tapahdu. Ylistän Ruotsin vanhempainvapaita siihen asti, kunnes Suomessa siirrytään 6+6+6 -järjestelmään ja otetaan vanhempainvapaan joustot käyttöön.

Vuosi Tukholmassa on ollut välillä yksinäinen, mutta samalla rauhoittava. Olen käynyt kokouksissa vain yhden käden sormilla laskettavan määrän. Bileväsymystä ei ole ollut, kun ei ole ollut bileitä. Sosiaalisia suhteita neljään kaveriin on ollut helppoa hallinnoida. Olemme kolunneet vuodessa varmaankin enemmän luontoreittejä Tukholman lähistöllä kuin mitä olen Helsingissä tullut samonneeksi kymmenessä vuodessa.

Paluu Helsinkiin jännittää ja kihelmöi: miten Helsinki sykkii minulle kahden vuoden poissaolon jälkeen (ensin asuin vuoden Brysselissä)? Miten Helsinki toimii lapsiperheen näkökulmasta? ”…ja lopulta kaupunkiin, jossa minut tunnetaan kahviloissa”, lauloi Ultra Bra, ja minua hymyilyttää.

Paljon melua perustuslaista

Teksti Aija Salo

Aftonbladetin elinkauppajuttu suututti Israelin. Miten valtio reagoi?

Israelin hallitus ja useat muut juutalaiset tahot Israelissa vaativat Ruotsin hallitusta tuomitsemaan Aftonbladet-iltapäivälehdessä viikko sitten julkaistun vapaan toimittajan Donald Boströmin artikkelin, jossa spekuloitiin Israelin armeijan sotilaiden käymällä elinkaupalla surmattujen palestiinalaisten elimillä. Israelin mukaan artikkeli lietsoo antisemitismia.

Israelissa on jo lanseerattu kohun myötä IKEA-boikotti, ja myös ruotsalaisten Israelin-toimittajien työn vaikeuttamista on väläytetty. Ruotsin journalistiliitto on esittänyt pöyristyksensä mahdollista toimittajien työhön puuttumista kohtaan.

Ruotsin ulkoministeri Carl Bildt on todennut, että yksittäisen tiedotusvälineen julkaisupolitiikka ei kuulu hallitukselle. Pääministeri Fredrik Reinfeldt sanoi, että jos hallitus tuomitsisi artikkelin, se rikkoisi Ruotsin perustuslakia, jonka perusperiaatteita ovat ilmaisunvapaus ja painovapaus.

Ruotsin Israelin-suurlähettiläs Elisabeth Borsiin Bonnier ehti oma-aloitteisesti tuomita artikkelin kovin sanoin ilmeisesti vastoin hallituksen ohjeita ennen kuin asiaa kommentoitiin ministeritasolta. Oppositiosta vasemmistopuolueen puheenjohtaja Lars Ohly ja sosiaalidemokraattien ulkopoliittinen äänitorvi Urban Ahlin ovat vaatineet suurlähettilään kutsumista kotiin keskustelemaan perustuslaista.

Toimivassa demokratiassa kuvatunlainen reaktio hallitukselta – ja oppositiolta – mihin tahansa artikkeliin lienee ainoa oikea. Suomessa Yleisradion taannoin uutisoitua Patrian lahjusepäilyistä Sloveniassa ja Slovenian hallituksen annettua Suomelle nootin pääministeri Matti Vanhanen totesi vastaavasti, ettei hallitus voi puuttua Ylen ohjelmiin millään tavalla.

Mieltäni jäytää kuitenkin epäilys, ovatko sananvapauden suoja ja median autonomia Suomessa poliitikoille yhtä selvä asia kuin ne näyttävät Ruotsissa olevan (Israelin välittömän paineen alla toiminutta suurlähettilästä lukuun ottamatta).

Jos suomalaisen tiedotusvälineen julkaisema artikkeli tai vastaava herättäisi kiivaan reaktion esimerkiksi Yhdysvalloissa, pitäisikö suomalaisten poliitikkojen pokka? Muhammed-pilakuvien julkaisun kohdallahan se jo petti: pääministeri Vanhanen pyysi kuvien julkaisemista Suomessa anteeksi hallituksen puolesta ja presidentti Tarja Halonen pahoitteli julkaisemista.

Ylpeitä kyyneleitä & kansallisuushäpeää

Teksti Aija Salo

Ruotsin jalkapalloväki marssi Pride-kulkueessa. Suomessa ei saa julistetta uimahalliin.

Jalkapallojoukkueet AIK, Hammarby ja Djurgården kantoivat lippujaan Tukholman Pride-kulkueessa 1.8.2009. Se oli ensimmäinen kerta, kun jokin jalkapalloseura osallistui virallisesti Tukholman Prideen.

Vaikka kyseessä on hlbt-väen luvattu maa, seurojen saaminen mukaan vaati Pride-organisaatiolta paljon työtä ja taivuttelua. Monille jalkapallofaneille ja pelaajillekin julkinen yhdenvertaisuuden kannattaminen on punainen vaate, jota vastustettiin blogikirjoituksissa kiivaasti vedoten siihen, ettei urheiluseura voi ottaa kantaa poliittisesti. Seurajohtojen taholta kritiikki torjuttiin päättäväisesti. Hammarbyn hallituksen jäsen Henrik Appelqvist totesi The Local -verkkolehdelle, että ”aikoinaan tämä oli poliittinen kysymys, mutta nyt olemme paljon pidemmällä. Päätimme osallistua prideparaatiin näyttääksemme selvästi, että Hammarby on avoin kaikille”.

Suomessa julkistettiin 12.8. urheilun lajiliittojen kattojärjestön Suomen Liikunta ja Urheilu ry:n, Setan ja Euroopan komission tukema kampanja Uskalla. Kampanjan tarkoitus on kannustaa urheiluseuroja luomaan aktiivisesti kaikille avointa, yhdenvertaista ilmapiiriä ja rohkaista urheilun parissa toimivia seksuaali- ja sukupuolivähemmistöihin kuuluvia.

Kampanja herätti tuoreeltaan Ruotsin futisfanien mussutuksesta tuttuja vastaväitteitä niin nettikeskusteluissa kuin – ikävä kyllä – Helsingin ja Espoon kaupunkien liikuntasektorin virkamiehissä. ”Uimahalleissa minkään tasa-arvoalueen ei pidä korostua”, oli Espoon liikuntatoimenjohtajan Mauri Johanssonin kanta Helsingin Sanomien mukaan.

”Lukiessani nettikeskustelua tästä aiheesta tuli jälleen kerran sellainen olo, että hävettää olla suomalainen”, kommentoi ystäväni.

Olen liikuttuja. Siksi ei ole kovin dramaattista, että itkin, kun katselin jalkapalloseurojen lippuja ja niiden alla marssineita kymmeniä iloisia ihmisiä Kungsträdgårdenissa. Ihmetyksen ja ylpeyden sekainen reaktioni kertoo kuitenkin siitä, miten kaukana Suomessa vielä monessa mielessä ollaan oikeasti avoimesta ja tasa-arvoisesta yhteiskunnasta. Avoin homo-, lesbo- ja transfobia on usein ihan ok, ”homouden tyrkyttäminen” sen sijaan ei. Kuinka eri asia se loppujen lopuksi on kuin Liettuassa hiljattain säädetty laki, joka kieltää muusta seksuaalisesta suuntautumisesta kuin heteroseksuaalisuudesta kertomisen alaikäisille?

Stockholms Lokaltrafik – paikallisliikenneyhtiön kuorma-auto Tukholman Pride-kulkueessa.

Osataan sitä tosin vielä Ruotsissakin. ”Mies Sundbybergista” on tehnyt Stockholms Lokaltrafikista (SL eli Tukholman oma HKL) valituksen oikeusasiamiehelle. Syynä ovat sateenkaariliput, jotka liehuivat paikallisbusseissa Pride-viikon aikana. Miehen mielestä SL:n on pyydettävä kansalta anteeksi, koska ”se, että näkee homojen valtaavan maansa lipun paikan, on epäinhimillistä kohtelua”. Nolo yksittäistapaus, joka ehkä lopulta vain vahvistaa Tukholman Pride-viikon ja kulkueen luonnetta kansanjuhlana ja poliittisen korrektiuden levollista valtavirtaa Ruotsissa.

Vaalirahaa Abbalta ja muuta Ruotsista

Teksti Aija Salo

”Nousi kuin aurinko, lässähti kuin pannukakku.”

Ruotsissakin keskustellaan nyt vaalirahoituksesta. Sen paremmin puolueilla kuin ehdokkaillakaan ei ole toistaiseksi velvoitetta rahoituksensa määrän tai lähteiden julkistamiseen.

Vaalirahoituksen avoimuutta alettiin penätä laajemmin vasta kun vasemmistopuolueen entisen puheenjohtajan Gudrun Schymanin johtama Feministinen aloite -puolue kertoi Abban Benny Anderssonin lahjoittaneen sille miljoona kruunua (vajaat 100 000 euroa). Anderssonia oli ärsyttänyt Piraattipuolueelle povattu menestys.

Myös sitä on puitu hiukan, että kristillisdemokraattien entinen puheenjohtaja Alf Svensson sai miljoonien kruunujen vaalituen äärioikeistoa lähellä olevalta Ny demokrati -järjestöltä. Porvaripuolueet ovat perinteisesti vastustaneet kaikkia vaatimuksia rahoituksen avoimuudesta. Listavaaliin perustuvan järjestelmän vuoksi harva yksittäinen ehdokas panostaa suuria summia vaalikampanjoihin, joten rahoitus kanavoituu enimmäkseen puolueiden kautta. Jatkossa tämä muuttuu, kun listavaalin ja henkilövaalin yhdistävä nykyjärjestelmä tulee äänestäjille tutummaksi.

EU-vaalien protestiäänet menivät Ruotsissa merirosvoille. Piraattipuolue sai yhden euroedustajan, ja alle 30-vuotiaista jopa 40 prosenttia äänesti gallupien mukaan piraatteja. Feministipuolue pääsi melko lähelle neljän prosentin äänikynnystä, mutta äärioikeistolaisen Sverigedemokraattien tapaan paikka europarlamenttiin jäi saamatta.

Vaalien jälkeisessä haastattelussa politiikan toimittaja kommentoi nyt kaikki kolme meppiään menettäneen viime eurovaalien voittajan, junilistan, edustajalle lohdullisesti ”Upp som en sol, ner som en pannkaka” (Nousi kuin aurinko, laski kuin pannukakku).

Vasemmisto hävisi Ruotsissakin: sossujen eli sosiaalidemokraattien ääniosuus oli historiallisen huono viiden paikan pitämisestä huolimatta, ja vasemmistopuolue menetti yhden paikan. Vihreät nousivat Suomen tavoin kahteen paikkaan. Hallituspuolueista kansanpuolue sai ”Haluan eurooppalaisen FBI:n” –kampanjallaan ja politiikan konkari Marit Paulsenin kasvoilla kaksi lisäpaikkaa ilmeisesti etenkin ikääntyneen väestön äänillä. Hallitusta johtava maltillinen kokoomus piti neljä paikkaansa sinnitellen.

Suomen tiedotusvälineiden vaalivalvojaisissa kiinnitettiin ääntenlaskennan edetessä paljon huomiota läpipäässeisiin ehdokkaisiin. Ruotsin systeemissä henkilöäänet taas laskettiin vasta vaalipäivän jälkeen, joten vaalitulosta seurattiin ensin ainoastaan puoluekohtaisten äänien osalta. Vaali-illan jälkeen monelle ehdokkaalle oli vielä epäselvää, oliko paikka Brysselin junaan hellinnyt vai ei.

Kristillisdemokraattien listalla henkilöäänten vaikutus oli lopulta dramaattisin: puolueen yhden paikan sai puolueen ehdokaslistalla yhdeksäntenä ollut eläkeikäinen Alf Svensson, vaikka listan ykkösenä oli nuori Ella Bohlin. Kovia konservatiiveja toki molemmat.

Jag ska. Ska du?

Teksti Aija Salo

Kuka saa EU-kriittiset äänet Ruotsissa? Vai saako kukaan?

Eurovaalikampanja vaikuttaa Ruotsissa laimealta. Kotiimme on kyllä tullut postilähetyksenä jo sosiaalidemokraattien, moderaattien ja kristillisdemokraattien vaalimainoksia, ja rappukäytävämme ja pyykkitupamme ilmoitustauluilla on moderaattien Jag ska. Ska du? –mainoksia. En ole kuitenkaan törmännyt kadulla yhteenkään vaalimainosten jakajaan tai vaalitelttaan.

Listavaali, jossa äänestäjä äänestää vain puoluetta ja puolue päättää ehdokkaiden välisen sisäänmenojärjestyksen, ei innosta yksittäisiä ehdokkaita organisoimaan tukiryhmiään kaduille Suomen malliin. Nykyisin Ruotsin vaaleissa voi myös ruksata puolueen listalta ehdokkaan, jota haluaa erityisesti kannattaa. Jos ehdokas saa vähintään 5 % puolueen koko maassa saamista äänistä, hän ohittaa ennalta laaditun järjestyksen. Ehdokkaiden mainoskylttejä on räiskitty nippusiteillä sinne tänne tolppiin ja pylväisiin.

Yksittäiset ehdokkaat ovat sivuosassa Ruotsin eurovaalikampanjoissa. Siellä täällä näkyy nippusiteillä pylväisiin kiinnitettyjä ehdokasmainoksia.

Sosiaalidemokraattien puheenjohtajan Mona Sahlinin kasvot julistavat metroaseman seinällä tuoreesti Jobben först (Työpaikat ensin). Junilistan kysyy bussin ikkunassa, tiesitkö, että jokainen ruotsalaisperhe maksaa EU:lle vuosittain 12000 kruunua (noin 1150 euroa). Uusille moderaateille eli Ruotsin maltilliselle kokoomukselle on annettava pisteitä ainakin suomalaisittain harvinaisesta esteettömyyden huomioon ottamisesta vaalimainonnassa: Puolueen sivuilta löytyy vaalimateriaalia niin pistekirjoituksella, viittomakielellä, selkokielellä kuin tekstitettyinä videoina ja äänitiedostoina.

Eurovaalien asetelmassa jännitetään etenkin kolmea asiaa: oikeisto- ja vasemmistoblokkien keskinäistä suhdetta, viime vaaleissa kolmella paikallaan läpimurron tehneen EU-kriittisen Junilistan-listan kykyä uusia mandaattinsa ja uuden, vain tekijänoikeusasioissa profiloituvan Piratpartietin menestystä. Junilistanin arvellaan putoavan, mikä tuo liikkuvia osia vaalien kokonaistulokseen: kenelle kriittiset äänet valuvat vai putoaako äänestysprosentti vuoden 2004 38,9:stä. Kommunistinen puolue ajaa vaaliboikottia ja Ympäristöpuolue Vihreät luopui vasta viime vuonna puolueohjelmansa vaatimuksesta, että Ruotsin pitäisi erota EU:sta. Voi kuitenkin olla, että suuri osa kriittisistä jättää äänestämättä Junilistan-ilmiön mentyä menojaan.

Piratpartietilla lienee realistiset mahdollisuudet saada edustaja Brysseliin, vaikka se kieltäytyy ottamasta kantaa useimpiin keskeisiin EU-teemoihin. Yhden asian puolueen suosiota tosin saattaa nakertaa sen johtohenkilöiden keräämä kyseenalainen julkisuus seksistisenä äijäporukkana.

Kaiken kaikkiaan eurovaalikampanjointia ja -keskustelua tuntuu Ruotsissa leimaavan sisäpolitiikka. Ruotsin alkava EU-puheenjohtajuus tuo hallitusta johtaville moderaateille lisänäkyvyyttä juuri EU-asioissa, mutta puheenjohtajuuden varjolla nostatetaan myös kansallista konsensushenkeä, joka ei liene omiaan lisäämään kiinnostusta vaaleihin. Porvari- ja punavihreän blokin valtasuhde tuntuu olevan tärkeämpi ensi vuoden valtiopäivävaalien lähtöasetelmia ajatellen kuin itse EU-politiikan kannalta. Näin asia toki lienee Suomessakin, vaikka eduskuntavaaleihin on vielä puolitoista vuotta.

***

Kirjoitin toukokuussa ruotsalaisesta moraalisesta ylemmyydentunnosta: ajatuksesta, että Ruotsissa on jo toteutettu ne tasa-arvon ja demokratian ihanteet, joista muualla vain haaveillaan.

Tällä viikolla sain uuden esimerkin tästä: tuttavani osallistui erään lastentarvikefirman järjestämälle perhelehtien toimittajien matkalle Ruotsiin. Ohjelmassa oli teema Being a dad in Sweden, jossa neljä ruotsalaista isää (”with their kids!”) kertoo vanhempainvapaan pitämisestä ja muutenkin ruotsalaisesta isyydestä. Voisiko vastaavaa kansallista isyyden brändäystä kuvitella Suomeen?

Postia Hassan Husseinille

Teksti Aija Salo

Postilaitoksen työ takkuaa, mutta ihmisoikeuksissa Ruotsi näyttää yhä tietä.

Ruotsissa on viime päivinä keskusteltu postinjaon luotettavuudesta. Dagens Nyheterin uutisen mukaan Tukholman siirtolaiskaupunginosassa Rinkebyssä huomattavan suuri osa postista päätyy vääriin osoitteisiin ja postia jätetään rappuihin ilmoitustaululle, kun oikeaa postiluukkua ei löydy. Postinjakajat syyttelevät asukkaiden muuttoja, milloin mitenkin kirjoitettuja ulkolaisia nimiä ja Ruotsissa tavallista pimeää alivuokralla asumista, jolloin asukas ei ole virallisesti kirjoilla siellä, missä asuu. Toisaalta eräskin entinen postinkantaja syytti lehdessä nykyisiä postinkantajia ammattiylpeyden puutteesta. Postin kantamisen Hassan Husseinille ei pitäisi olla sen vaikeampaa kuin Anders Anderssonille ja Johan Johanssonille, totesi entinen postinkantaja.

Rinkebyn postiongelmien tultua esiin ihmiset eri puolilta Tukholmaa ovat olleet yhteydessä lehdistöön ja kertoneet vastaavista ongelmista myös muualla. Suzanne Bengtsson Brommasta on kertonut saaneensa tammikuussa yhteensä 15 kahdeksalle eri ihmiselle osoitettua kirjettä postilaatikkoonsa. Postinjakelusta vastaavien yritysten eli Posten AB:n ja Bring City Mailin mukaan asiakkaat sen sijaan ovat tyytyväisiä postinjakeluun. Vääriin osoitteisiin jaettuja kirjeitä naapureiden postiluukkuihin kiikuttavat ihmiset taas kertovat, etteivät jaksa soittaa ja valittaa yhtiöille.

Meille Gärdetiin posti on vaikuttanut kulkevan kohtalaisesti. Tietysti on vaikea tietää, mitä postia jää saamatta. Suurin noteeraamani menetys on se, että Tulva-lehti jää tulematta minulle Suomesta, vaikka tietoni ovat lehden tilaajarekisterissä oikein ja toisin kuin moni muu lehti, Tulva lähetetään myös ulkomailla asuville tilaajille tavalliseen tilaushintaan. Jostain syystä Naisasialiitto Unionin hyvä palvelu ei vain ole kantanut postilaatikkoomme asti, joten olen jäänyt paitsi muun muassa feministiseksikyselyn tuloksista ja lestadiolaisten feministien haastattelusta.

***

Toukokuu toi Eurooppaan Pride-sesongin: hlbtiq-väki liittolaisineen on testannut kokoontumis- ja sananvapauttaan jo ainakin Turkin Ankarassa, Ukrainan Nikolajevissa, Latvian Riiassa ja Moldovan Chisinaussa. Moldovassa GenderDoc M -järjestö siirsi kulkueen järjestämisen joulukuuhun pelätessään vaalien jälkeisten väkivaltaisuuksien kohdistuvan seksuaali- ja sukupuolivähemmistöihin, mutta järjesti sen sijaan aiempien vuosien tapaan Pride-viikon keskusteluineen ja juhlineen.

Romanian ja Ukrainan väliin likistetty Moldova sai jälleen kerran negatiivista kansainvälistä huomiota ihmisoikeustilanteelleen, kun RFSL:n eli Ruotsin valtakunnallisen, Setaa vastaavan järjestön puheenjohtaja Sören Juvas pidätettiin ja vapauttamisensa jälkeen pahoinpideltiin Chisinaussa. Pidätys tapahtui, kun Juvas vastasi myöntävästi poliisin kysyttyä, oliko hän Moldovassa osallistuakseen Prideen ja onko hän homo. Pahoinpitelyn tekivät tuntemattomat miehet kadulla, mutta koska se tapahtui poliisiaseman lähellä pian Juvaksen vapauttamisen jälkeen, Moldovan seksuaalivähemmistövihamielisessä ilmapiirissä on perusteltua epäillä, että poliisi antoi hänestä vihjeen pahoinpitelijöille tai että pahoinpitelijät olivat poliiseja.

Ruotsissa Juvaksen tapaus sai suurta mediahuomiota. Tasa-arvoministeri Nyamko Sabuni oli tapauksen johdosta aamutelevisiossa keskustelemassa RFSL:n varapuheenjohtajan kanssa seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen ihmisoikeustilanteesta Euroopassa ennen osallistumistaan Riian Baltic Pride -kulkueeseen, ja useissa lehdissä ja blogeissa siteerattiin RFSL:n tiedotetta Juvasin pahoinpitelystä ja Moldovan Pride-tapahtumasta.

Tapauksessa yhdistyvät mielenkiintoisesti se itsestäänselvyys, jolla Ruotsissa voi nykyisin keskustella myös lesbojen, homojen, biseksuaalien ja transihmisten ihmisoikeuksista, ja Ruotsin ja ruotsalaisten usein – pitkälti kai oikeutetustikin – osoittama moraalinen ylemmyydentunto kansainvälisissä ihmisoikeuskysymyksissä.

Jews for Palestine

Teksti Aija Salo

Ruotsi on täynnä Palestiinan ystäviä, Suomi symppaa Israelia.

Yksi Ruotsin ja Suomen poliittisen ilmapiirin eroista on suhde Israeliin. Käynnissä olevan Gazan kriisin aikana Ruotsissa kuuli usein toteamuksen ”meillä ruotsalaisilla on niin erityinen suhde Palestiinaan”. Erilaisia hätäkeräyksiä Gazan avuksi on meneillään siellä täällä, tukikeikkoja järjestetään, ja alkukeväästä Gazan pommituksia vastustaneisiin mielenosoituksiin osallistui tuhansia ihmisiä kerralla.

Paikallisella ostarillamme Rädda barnen -järjestön eli Ruotsin Pelastakaa lapset ry:n feissari tempaisi minulle muitta mutkitta ”Vad vi gör i Gaza” (Mitä teemme Gazassa) -esitteen, kun epäröin kuukausilahjoittajaksi ryhtymistä sillä perusteella, että ”juuri nyt antaisin mieluummin rahani Gazaan”. Huhtikuun alussa Malmön kaupunki sai Kansainväliseltä tennisliitolta viiden vuoden porttikiellon pääsyyn Davis Cup –ottelujärjestäjäksi, koska kaupunki päätti poliittisten protestien jälkeen mielenosoitusten pelossa järjestää Ruotsin ja Israelin välisen ottelun ilman yleisöä.

Suomessa sen sijaan tuntuu edelleen olevan tavallisempaa törmätä Israelin ystävät -aktiiveihin, kuulla suomalaisten erityissuhteesta juutalaiseen Israeliin ja lukea puolusteluja Israelin iskuille palestiinalaisia siviilejä vastaan.

Vietin juuri viikon Israelissa sukulaisissa. Se oli ensimmäinen käyntini alueella. Poliittinen ennakkokäsitykseni Israelista vahvistui matkan aikana. Ilmapiiri maassa vaikutti juuri niin jakautuneelta kuin voi kuvitella. Tuntui huojentavalta nähdä siellä täällä Jerusalemin kaduilla iskulauseita Jews for Palestine, juutalaiset Palestiinan puolesta.

Sain kuitenkin myös uutta näkökulmaa. Aiemmin en ollut tajunnut, millainen sekametelisoppa erityisesti Jerusalemin merkitys eri lahkoille ja uskonnoille on. Jerusalemin vanhassakaupungissa pyörii jos jonkinmoista ristinkantajaa ja tukan- tai parrankasvattajaa. Arabialueen keskellä joissakin ikkunoissa liehuu uhmakkaasti Israelin lippuja, jottei kukaan erehtyisi luulemaan, että korttelin joka asunnossa punkkaa arabisympatisöörejä.

Joihinkin pyhiin kohteisiin miesten on sonnustauduttava päähineeseen, joihinkin naisten – riippuen siitä, mille uskonnolle kyseinen kohde on pyhä. Hämmennystä lisää Jeesuksen hautakirkko, jonka kattokruunukynttilätkin on tarkkaan jaettu kolmen eri kristillisen suuntauksen kesken. Kalliomoskeijan puutarha-alueella vartija seurasi ortodoksijuutalaista kuin varjo, luultavasti voidakseen estää tätä suorittamasta vääräoppisia rituaaleja muslimien pyhällä paikalla. Hartaat pyhiinvaelluskulkueet vaeltavat hitaasti hymnejä laulaen Via Dolorosan ympäristössä loputtomien krääsäkauppojen ohi, joissa myydään kaikkea tanskalaisen hipin näköisistä ristiinnaulitun kuvista feikki-pleikkaripeleihin ja barbeihin.

Taksissa matkalla Ben Gurionin lentokentälle Tel Aviviin kysyin kuskilta, mikä oli Jerusalemin rautatieaseman vieressä taivaisiin kohoava Rovaniemen Jätkänkynttilän näköinen rakennelma. Se on osa uutta rautatiesiltaa, kuski kertoi ja lisäsi, että näyttävän rakennelman rakentaminen oli maksanut kymmeniä miljoonia shekeleitä (yksi euro on noin 5,5 shekeliä eli shekel on aavistuksen vanhaa markkaa vahvempi).

Koska Israelissa on rakennettu paljon ulkomaisella rahalla, etenkin amerikkalaisten yksityisten säätiöiden lahjoituksilla, kysyin, keneltä sellainen raha on peräisin. ”Our government”, naurahti arabikuskimme. Hän ei sanonut vähäisellä englannin sanavarastollaan paljon muuta, mutta mieleni tekee tulkita vastaukseen ihmetystä siitä, että infrastruktuurimiljoonia riittää Jerusalemin keskustaan samaan aikaan, kun Israelin Palestiinan-politiikka pitää esimerkiksi tuhansia ihmisiä vastentahtoisesti työttöminä ja vailla minkäänlaista toimeentuloa.

Samoilla lennoilla kanssamme oli äänekäs ja hyväntuulinen porukka Ruotsin neljänneksi suurimmasta puolueesta, Folkpartietista, joka on mukana porvarihallituksessa. Unohdin kysyä heiltä, mitä he tekivät Israelissa. Jäi mysteeriksi, vahvistiko vai kyseenalaistiko folkpartistien matka teoriaani ruotsalaisten kriittisestä suhteesta luvattuun maahan.

Virsipoppia selviytyjille

Teksti Aija Salo

Suomen ja Ruotsin eroja virsien, dekkareiden ja tosi-tv:n maailmasta.

Protestanttisen uskonnollisuuden valtavirrassa on eroa Ruotsin ja Suomen välillä, vaikka molemmissa maissa on luterilainen valtakirkko. Virsikirjan selailu osoittaa, että Svenska kyrkan on ottanut virsien peruskaanoniinsa enemmän uutta ja kevyempää musiikkia kuin Suomen evankelis-luterilainen kirkko, jonka virsistä valtaosa on sekä melko vanhoja että melko raskassoutuisia. Ruotsalainen moderni virsikulttuuri on eräänlainen yhdistelmä suomalaisten herätysliikkeiden piirteistä: viidesläisestä kevyestä ylistysmusiikista ja körttiläisestä rikkinäisyyden korostamisesta. Suomessa 1990-luvulla luotu Tuomasmessuperinne on melko lähellä sitä.

Oikeaoppisuuden korostaminen on ruotsalaisista virsistä kaukana. ”Jag tror på en Gud som är helig och varm som ger kampglöd och identitet, en helande Gud som gör trasigt till helt, som stärker till medvetenhet”, kirjoittaa C. Lövestam uskontunnustuksessaan, joka sopi hyvin Helsingissä 17.4. pidettyyn ruotsinkieliseen sateenkaarimessuun.

**

Tukholman Suomi-instituutti järjesti 7.4. neljän suomalaisen kirjailijan paneelin teemalla Dekkari pääsiäiseksi. Kymmenen dekkaria kirjoittanut Staffan Bruun pohti paneelissa, miksi ruotsalaiset bestsellerdekkaristit (aikoinaan Maj Sjövall & Per Wahlöö, nykyisin Jan Guillou, Henning Mankell, Liza Marklund…) ovat vähintään jossain määrin vasemmistolaisia, suomalaiset (aiemmin Mauri Sariola, mutta myös nykyisin esimerkiksi Reijo Mäki) enimmäkseen oikeistolaisia tai epäpoliittisia.

Juuri rikosromaanidebytoinut Torsten Pettersson totesi, että Ruotsissa aikalaistarinoita löytyy nimenomaan dekkareista: muut romaanit ovat tyypillisesti historiallisia, ajassa mennään taaksepäin 30 tai 100 vuotta. Esimerkiksi suomalaissyntyisen Susanna Alakosken hiljattain August-palkittu Sikalat kertoo 1970-luvusta. Ehkä siksi on luontevaa, että rikosromaanien yhteiskuntakriittinen näkökulma menee yleisöön.

Samat ruotsalaisdekkarit myyvät Suomessakin kuin häkä. Miksi sitten suomalaisessa rikoskirjallisuudessa yhteiskunnan kuvaus on staattisempaa? Toki Leena Lehtolaisen Maria Kallio –kirjoissa on samaa yleisfeminismiä ja poliittista vihreyttä kuin Liza Marklundin tai Stieg Larssonin toimittajadekkareissa. (Lehtolainen totesi, että teknisesti ottaen esimerkiksi hänen kirjansa eivät ole dekkareita, koska rikoksia ei niissä ratkaise etsivä eli detektiv vaan poliisi). Neljäs panelisti Marianne Peltomaa kertoi, että Kansan Uutiset oli kritiikissään jopa arvostellut hänen rikosromaaniaan liian synkästä perhe-elämän kuvauksesta.

Olisiko niin, että Ruotsissa kansanluonne on sen verran optimistisempi, että dekkareiden kriittisyys kestetään paremmin ja sitä jopa tarvitaan unilukkariksi – Suomessa taas ihmiset ovat synkkine virsineen keskimäärin muutenkin niin ahdistuneita, että dekkarin tehtävä ei ole lisätä tuota ahdistusta kertomalla todellisesta yhteiskunnasta?

**

Ruotsin Robinson on meneillään, kausi suunnilleen puolivälissä. Nannaa! Suomen Robinson on ollut jokseenkin tylsä, eikä selkäänpuukotuksia tai erityisempää hulluutta ole Ruotsissakaan tällä kaudella nähty. On kuitenkin kihelmöivää katsella, miten Ruotsinmaan asukit ovat autiolla saarellakin niin ruotsalaisia. He keskustelevat, neuvottelevat, puhuvat tunteistaan sekä kameralle että toisilleen – huolimatta siitä, että jäljellä olevista 11 selviytyjästä lähes puolet on muita kuin etnisiä ruotsalaisia. Kansankoti kasvattaa.

Kohtauksia eräästä avioliittokeskustelusta

Teksti Aija Salo

Ruotsi sai vihdoin sukupuolineutraalin avioliittolain.

Ruotsin valtiopäivät hyväksyi 1.4. avioliittolakiin muutokset, jotka tekevät laista sukupuolineutraalin. Toukokuun 2009 alusta alkaen kaksi henkilöä voi Ruotsissa avioitua keskenään sukupuolestaan riippumatta. Laki rekisteröidystä parisuhteesta kumoutuu samalla. Parisuhteensa aiemmin rekisteröineet voivat joko pysyä rekisteröidyssä parisuhteessa tai siirtyä omalla ilmoituksellaan tai vihkimisen kautta avioliittoon.

Uskonnolliset yhteisöt ratkaisevat kukin itse, ryhtyvätkö ne vihkimään avioliittoon samaa sukupuolta olevia pareja. Svenska kyrkanin eli Ruotsin suurimman protestanttisen kirkon arvellaan hyväksyvän nais- ja miesparien vihkimisen.

Ruotsi on viides Euroopan maa ja neljäs EU-maa, joka avaa avioliiton nais- ja miespareille.

Seitsemästä eduskuntapuolueesta kuusi oli sukupuolineutraalin avioliiton takana, useimmat yksimielisesti. Valtiopäivien käymässä keskustelussa äänensävyt olivat puoluekartan laidalta toiselle enimmäkseen liikuttuneen ylpeitä ja iloisia, paikoin lähes hartaita. Debatista löytyi myös annos – ruotsalaiseen tapaan sivistyneen ja poliittisesti korrektin kielenkäytön taakse kätkettyä – suvaitsemattomuutta ja heteronormittamista. Etupäässä kristillisdemokraatteja edustavat lain vastustajat etsivät argumenttinsa avioliitto-käsitteen muuttamattomuuteen muun muassa lapsen edusta, sukututkimuksen vaikeutumisesta, perinteiden turvallisuudesta, väitteestä, että avioliitto on uskonnollinen käsite sekä siitä, että kirkko ja valtio on Ruotsissa virallisesti erotettu toisistaan.

Hallitukseen kuuluvien kristillisdemokraattien vastaehdotus oli muuttaa koko avioliiton solmimismenettely niin, että kaikki parit rekisteröivät liittonsa siviilissä, ja uskonnolliset seremoniat ovat erikseen eikä niillä olisi juridista vihkimisvoimaa. Siviililiittoja ei kuitenkaan kristillisdemokraattien mielestä olisi pitänyt kutsua avioliitoiksi vaan ”yhteiselämäksi” (samlevnad) tai ”naimisiinmenoksi” (giftermål).

On mielenkiintoista, että nimenomaan kristillisdemokraatit tukeutuivat tässä kysymyksessä kirkon ja valtion eroon. Toisaalta oppositionkin piiristä vihreät olisi halunnut muuttaa avioliiton kokonaan siviiliprosessiksi. Keskeinen ero kristillisten esitykseen vihreiden kannassa oli se, että kaikkia liittoja olisi kutsuttu avioliitoiksi. Samoin oppositioon kuuluva vasemmistopuolue taas olisi halunnut kirkollisille yhteisöille samaa sukupuolta olevien parien vihkimisvelvoitteen ehtona vihkimisoikeuden säilyttämiselle. Vihreät ja vasemmistopuolue kuitenkin luopuivat radikaalimmista tavoitteistaan tässä vaiheessa, jotta lain taakse saatiin mahdollisimman laaja rintama.

Suomessa sukupuolineutraalista avioliittolaista on vireillä Oras Tynkkysen lakialoite. Vaikka avioliitto ja rekisteröity parisuhde lähestyvät toisiaan tänä vuonna entisestään, jos eduskunta hyväksyy perheen sisäisen adoption suhteensa rekisteröineiden nais- ja miesparien perheissä, avioliittokysymyksestä käytäneen lähivuosina Suomessa vastaava poliittinen keskustelu kuin viimeisten kahdenkymmenen vuoden aikana on käyty ensin useaan kertaan parisuhdelaista ja sittemmin hedelmöityshoitolaista.

Onko snippa pimppi?

Teksti Aija Salo

Ruotsi hyvästelee etupyllyn ja muut eufemismit.

Vuonna 2006 Ruotsin viralliseen oikeakielisyysraamattuun, Svenska akademiens ordlistaan, lisättiin sana snippa. Se on lapsille sopiva nimitys tytön tai naisen sukuelimille.

Ruotsin kielessä luontevaa, yhteisesti jaettua sanaa tytön sukuelimille ei aiemmin oikeastaan ollut. Useita termejä oli käytössä, mutta niistä moni oli luonteeltaan eufemismi, kuten framstjärten (etupylly, jota jotkut käyttävät Suomessakin). Moni vanhempi ja varhaiskasvatuksen ammattilainen koki ja kokee edelleen kiusalliseksi tai tarpeettomaksi puhua tytön tai naisen vaginasta tai seksuaalisuudesta ”asioiden oikeilla nimillä”.

Pojan ja miehen keho ja seksuaalisuus, johon sukupuolielimet assosioituvat, on itsestään selvempi. Snopp eli pippeli tunnettiin Ruotsissa paljon ennen snippaa.

Mikä neuvoksi? Ruotsissa aiheesta alettiin käydä julkista keskustelua, kuinkas muuten. Sanoma- ja aikakauslehdissä järjestettiin lukijakyselyjä siitä, mikä sana olisi sopiva tytön sukuelimiä koskeva sana. Seksuaalivalistusjärjestö RFSU kampanjoi 2000-luvun alussa snippa-sanan puolesta. Yhden termin lanseeraamista pidettiin tärkeänä, jotta kasvattajilla olisi esimerkiksi päiväkodeissa ja kouluissa yhteinen kieli, jolla keskustella johdonmukaisesti sekä lasten kanssa että keskenään. Jos tytöt eivät pienenä saa aikuisilta myönteisiä välineitä hahmottaa omaa kehoaan ja puhua siitä, miten he oppivat suhtautumaan kehoonsa ja seksuaalisuuteensa luontevasti ja arvostavasti?

Vaikea haaste, mutta Ruotsissa siihen on siis tartuttu arvovaltaisella tasolla. Selvitysten mukaan suuri osa päiväkotien työntekijöistä isoissa kaupungeissa käyttää jo johdonmukaisesti snippa-sanaa ja pyrkii tietoisesti puhetapaan, jossa keho ja seksuaalisuus eivät olisi puheessa tabuja sen enempää tyttöjen kuin poikienkaan kohdalla.

Suomeksi snippa on omassa kielenkäytössäni pimppi, joka on Suomessa ilmeisesti aika yleisessä käytössä. Lasten sukuelinten nimityksistä keskustellaan Suomessakin, ainakin lapsiperheiden lehdissä ja internetin keskustelupalstoilla. On kuitenkin jotenkin vaikea kuvitella, että Ilta-Sanomat järjestäisi online-äänestyksen siitä, onko tytön sukuelin pimppi vai pimppa.

Mutu-tuntumalla ruotsinkieliset tahot, kuten Folkhälsan, ovat seksuaalikasvatuksen parissa suomenkielisiä pidemmällä koko lasten seksuaalisuus –aihepiirin suhteen. Ruotsin keskustelujen seuraaminen ja ruotsalaisen materiaalin saatavuus antavat tässäkin asiassa suomenruotsalaisille edistyksellisen etulyöntiaseman. Toki myös Ruotsissa keskustelu aiheesta on ollut ristiriitaista sen vuoksi, että lapset ja seksuaalisuus –teema on hyvin helppo torjua pedofiliakortilla (joka on läheistä sukua natsikortille).

Kun asiaan perehtyy, tuntuu selvältä, että lapset tarvitsevat kielellisiä välineitä seksuaalisuuden käsittelyyn paitsi itsearvostuksen vuoksi, myös nimenomaan pystyäkseen puhumaan heihin kohdistuneista loukkauksista. Ihastelen Ruotsia, jossa on mahdollista järjestää kasvatuksen ammattilaisille ja vanhemmille suunnattu monituntinen Kuinka puhua lasten kanssa seksuaalisuudesta –seminaari, jonka kaikki alustajat ovat vieläpä hlbt-sensitiivisiä kielenkäytössään ja käsitteissään. Minulle saa ilmiantaa Suomesta vastaavia koulutuksia järjestävät tahot.

PS. Lapsemme syntymän jälkeen olen saanut postissa kotiosoitteeseeni kymmenkunta nimelläni varustettua mainosta yrityksiltä: vakuutusyhtiöltä, pankilta, vaippafirmalta, lastenruokafirmalta, kirjakerholta… Firmat ilmeisesti ostavat väestörekisteriä ylläpitävältä Skatteverketiltä vastikään synnyttäneiden naisten osoitetiedot. Jos jaksaisi, toimittaisi Skatteverketiin kiellon osoitteen luovuttamisesta eteenpäin. Puolisoni, joka on mies, ei ole saanut yhtään lapsiin liittyvää mainosta omalla nimellään. Hyvä hänelle.

PS 2. Naistenpäivän mielenosoituksessa tulin ensimmäistä kertaa ajatelleeksi, miten hankalia perinteiset mielenosoitusmarssit ovat vauvan näkökulmasta. Niissä on kamalasti meteliä ja usein vihainen tunnelma, käytetään outoja sanoja (kuten seksismi), kuljetaan pitkiä matkoja sateessa kastuen, kun on ensin odotettu pitkään paikoillaan tylsien puheiden ajan palellen. Olen joskus pitänyt sitä hauskana, että mielenosoituksissa on mukana pieniä lapsia, mutta nyt olen ehkä toisissa aatoksissa. Muistakin syistä kuin siksi, että pieni lapsi ei pysty ottamaan kantaa mielenosoituksen vaatimukseen, eikä hänen tarvitsekaan.

Karvaista säärisoppaa euroviisuopiskelijoille

Teksti Aija Salo

Havaintoja Ruotsin yliotteesta viisuissa ja mielenosoituksissa.

Euroviisukarsinnat etenevät ympäri maanosaa. Toisin kuin levy-yhtiöiden pillin mukaan tanssivassa Suomessa, Ruotsissa viisuvalinta tehdään yhä kaikkien halukkaiden joukosta: 32 esikarsintaan osallistuvaa sävellystä on valittu noin 5000 ehdokkaan joukosta.

Kaikki esikarsintalähetykset olivat huikeasti vähemmän noloja kuin Suomen finaali. Uusi juontaja Petra Mede on itseironiallaan ja suorapuheisuudellaan jotain, mitä Suomesta kerta kaikkiaan puuttuu. Huonoimmista esityksistä tuli mieleen ”Apua, tuohan on kuin Suomen viisuista”.

Ruotsissa Melodifestivalen on odotettua viihdettä, Ylen euroviisukarsinta taas kiusallista pakkopullaa.

Vaikka Army of Lovers -haamuinen BWO ei päässytkään ensi lauantain finaaliin, Ruotsi tulee saamaan hyvän biisin ja karismaattisen esiintyjän Moskovaan toukokuussa – ainakin, jos purkkavärinen Alcazar ei voita. Moni viisutuntija veikkaa voittajaksi Måns Zelmerlövin Hope and Glorya taustasäärineen. Oma suosikkini on Caroline af Ugglasin rasvatukkainen Snälla snälla, mutta hieman vastentahtoisesti on pakko myöntää, että myös Malena Ernmanin La Voix on komea esitys.

Tylsempien uutisaiheiden puolella Ruotsin porvarihallitus esittää odotetusti ylioppilaskuntien pakkojäsenyyden (kårobligatoriet) poistoa. Ylioppilasliikkeen mahdollisuudet saada esitys torpattua eduskunnassa näyttävät heikoilta, etenkin kun opiskelijajärjestöt eivät näytä olevan nousemassa näyttävästi barrikadeille, vaan keskittyvät kabinettivaikuttamiseen. Suomessa pakkojäsenyyden poisto on silloin tällöin ollut tyypillisesti kokoomusväen agendalla, mutta toistaiseksi ylioppilasliike on onnistunut estämään asian etenemisen hallitusohjelmaan asti.

Viimesyksyinen jäsenkato Suomen ylioppilaskunnista tutkinnonuudistuksen siirtymäajan päätyttyä näytti osviittaa siitä, miten jäsenmäärän merkittävä aleneminen vaikuttaa ylioppilaskuntien talouteen. Sama on edessä Ruotsissa huomattavasti rajummin, jos pakkojäsenyys ehtii poistua ennen ensi vuoden vaaleja ja uuden vasemmistoyhteenliittymän (demarit, ympäristöpuolue ja vasemmistopuolue) valtaannousua. Kansainvälisenä naistenpäivänä 8.3. sain ahaa-elämyksen. Tukholmassa järjestetään silloin perinteisesti kaksi mielenosoitusta: vasemmisto- ja ay-väen kulkue ja anarkofeministien Otetaan yö takaisin. Osallistuin ensin mainittuun, kuten tuhatkunta muuta. Kylttien ja sen myötä poliittisten viestien kirjo oli laaja Brasilian maattomille naisille oikeutta vaativista niihin, joissa vaadittiin feministisen itsepuolustuksen opetusta kouluihin. Eräs Feministiskt initiativ –puolueeseen kuuluva mies kantoi kylttiä ”Jag vill ha mindre makt”, haluan vähemmän valtaa.

Uusi havaintoni oli se, että olen osallistunut Suomessa vain muutaman kerran feministiseen mielenosoitukseen, lähinnä naisiin kohdistuvan väkivallan vastaisiin tempauksiin. Yleisiä sukupuolimielenosoituksia kun ei Suomessa järjestetä. Miksei? Vastaus löytynee osin Suomen muutenkin heikommasta mielenosoituskulttuurista, feministien vähyydestä ja machommasta julkisesta keskustelusta. Ingen klasskamp utan kvinnokamp -, Håriga ben ger soppan smak – tai Bort med gubbväldet –kylttiä heiluttelemalla saattaisi yks kaks marginalisoida itsensä. Tai sellainen pelko voisi iskeä niihin, jotka pohtisivat osallistumista feministiseen marssiin Helsingissä. Muista paikkakunnista puhumattakaan.

Toisaalta itsellänikin heräsi Medborgarplatsenin räntäsateessa epäilys: Mikä muuttui sen ansiosta, että osoitin mieltäni? Voihan keski-ikä.

”Kuntosaliyrittäjä, Göötanmaan herttua”

Teksti Aija Salo

Kirjoittaja tuntee kohtalonyhteyttä kruununprinsessaan.

Monarkistikaverini Facebookissa ovat poissa tolaltaan innosta. Reilun vuoden kuluttua nähdään oikeat prinsessahäät. Häämatka Tukholmaan on suunnitteilla. Omaa hääkrääsää voi alkaa askarrella jo nyt.

Synnyin samana vuonna kuin prinsessa Victoria, joten vielä parikymppisenä koin, että meillä on selvä kohtalonyhteys. Siksi olen sekä iloinen että huolissani. Victorian 24.2. julkistettu kihlaus viestii hämmentävän konservatiivisia tapoja – tämä huolestuttaa. Samalla tuleva avioituminen ja Victorian viittaus perheen perustamiseen antaa odottaa, että prinsessa haluaa vauvan. Olisi iloista, jos Victorialla olisi vauva, niin kuin minulla! Kohtalonyhteys tuntuisi taas.

Kihlauksen julkistamisen yhteydessä kuningasperhe laitatti Youtubeen videon, jossa puhuvat Kaarle Kustaa, Silvia, Daniel ja Victoria. Viestintäkorkeakoulun rehtorin Sofia Strömbergin mukaan ”kuninkaallinen tavaramerkki vahvistuu tästä erittäin paljon”, vaikka video on kömpelö. Osoittaahan kuningasperhe haluavansa ”viestiä uusilla tavoilla”.

Tuleva prinssi Daniel toteaa youtube-videossa tärkeimmän tehtävänsä olevan nyt Victorian tukeminen tämän työssä Ruotsin kansan hyväksi. Hän mainitsee kuitenkin omien intohimojensa olevan ”terveidenhoito” (friskvård, johon Westlingin ala eli kuntosalit ja henkilökohtainen valmennus ilmeisesti lasketaan) ja yrittäjyys. Kuulostaa siltä, kuin hän markkinoisi omaa yritystään kihlajaispuheessaan. Aikooko Daniel jatkaa yrittäjänä avioliiton jälkeenkin? On hämmästyttävää, miten sukupuoliroolit ohjaavat kihlausilmoitusta enemmän kuin perinteinen työnjako kuninkaallisen ja tämän puolison välillä. Miespuolisen kruununperijän naispuolisen puolison odotettaisiin todennäköisesti Ruotsissakin ilman muuta luopuvan omasta urastaan ja keskittyvän puolisonsa kuninkaallisuuden tukemiseen ja lasten synnyttämiseen.

Victoria puhuu videolla lämpimästi perheen perustamisesta, Daniel ei sitä mainitse. Mitä olisi tapahtunut, jos Victoria olisi valinnut samaa sukupuolta olevan kumppanin? Ruotsissahan avioliittolainsäädännöstä on tulossa sukupuolineutraali, joten avioliittovaatimus ei olisi este.

”Tulkoot he kaksi onnellisiksi, mutta piru periköön jälkeenjääneen ruotsalaisen luokkayhteiskunnan”, kirjoittaa Röda Malmö (Punainen Malmö) blogissaan. Silti monarkiaa siedetään yleisesti ottaen hyvin. TV4:n teettämän gallupin mukaan 83% mielestä Victoria on ”valinnut oikein” puolisonsa. Puolisoa ei sentään valita kansanäänestyksellä, mutta Vickan-parka joutui odottamaan isänsä ja jopa hallituksen hyväksyntää parisuhteelleen. Onkohan sillä tavoiteltu demokratiaa, että hallitus hyväksyy monarkin puolison?

Ruotsalaisblogeissa ja lehdistössä prinsessahäitä ruoditaan tietenkin myös kriittisesti ja pilkallisestikin, mutta varsinainen monarkian vastainen liike kärsinee tosikon leimasta. Häähumu on sallittua sirkushuvia. Vielä enemmän se on sitä monille suomalaisille prinsessafaneille, jotka alkavat viimeistään nyt etsiä Victoria-seinälautasta kotiinsa.