Antti Rautiainen

Antti Rautiainen on kirjoittanut kolumneja Veli Itäläisen nimellä vuodesta 2008 Fifiin. Maaliskuussa 2012 kolumnistin oleskelulupa mitätöitiin, mikä perusteltiin sillä, että Rautiainen "kiihottaa perustuslaillisen järjestelmän väkivaltaisen kumoamisen puolesta tai muuten vaarantaa valtion turvallisuuden".

FBI luo terrorismin itse

Teksti Antti Rautiainen

FBI:n toiminnan syy ei ole pahuus vaan tulosvastuu.

Tammikuussa 2015 Eric McDavidin vapautui ennenaikaisesti vuonna 2008 annetusta 19-vuoden vankeustuomiosta. McDavid tuomittiin voimalinjoja ja patoja vastaan suunnitelluista ekoiskuista. Koko hanke oli kuitenkin FBI:n salanimellä ”Anna” tunnetun soluttautujan kaavailema.

”Anna” aloitti suhteen Ericin kanssa, vuokrasi FBI:n rahoilla asunnon, joissa iskuja suunniteltiin ja hankki räjähteet, joita iskuissa oli tarkoitus käyttää.

Hiljattain Ericin puolustusasianajajat saivat käsiinsä Ericin ja ”Annan” kirjeenvaihtoa ja muuta esitutkintamateriaalia, jotka osoittivat jälkimmäisen roolin.

FBI ei ollut esitellyt kirjeitä valamiehistölle oikeudenkäynnissä. Tämän vuoksi Eric olisi voinut saada uuden oikeudenkäynnin, mutta kaikki osapuolet suostuivat kompromissiin, johon kuului Ericin välitön vapauttaminen.

Moni FBI:n luomiin ”terroristijärjestöihin” ajautunut ei ole yhtä onnekas kuin McDavid. Moni istuu vankilassa vielä vuosia tai lopun ikänsä.

Kirjan The Terror Factory: Inside the FBI’s Manufactured War on Terrorism (Ig Publishing 2013) kirjoittajan Trevor Aaronsonin mukaan 9/11-iskuja seuranneiden kymmenen vuoden aikana noin 500 henkeä Yhdysvalloissa on ollut syytettynä terrorismirikoksista. Näistä joka toisen syytteistä terrorismirikokset tiputettiin pois, ja lopuista noin 150 tuomittiin osana tapauksia, jotka olivat FBI:n alusta loppuun rakentamia.

Kaikkiaan vain viisi tuomittua oli lähelläkään onnistuneen, ihmisiä vastaan kohdistuneen iskun toteuttamista.

Clevelandin kaupungissa FBI:n rekrytoima, ryöstöstä ja sekkihuijauksista tuomittu kokaiiniaddikti Shaqil Azir sai vuonna 2011 viisi kaupungin Occupy-protestileirissä asunutta koditonta päihde- ja mielenterveysongelmaista mukaan ”terroristijärjestöön”.

Tarkoitus oli mukamas räjäyttää vilkkaasti liikennöity moottoritiesilta.

Räjähteet ryhmälle myi toinen FBI-agentti. Niitä oli vain murto-osa määrästä, joka iskuun olisi tarvittu, eikä soluttautujan rakentama pommijäljitelmä ollut toimintakykyinen. Silti neljä syytetyistä, jotka eivät todistaneet toisiaan vastaan saivat 8–11,5 vuoden vankeustuomiot.

Haavoittuvassa asemassa olevat vihaiset ja häiriintyneet ovat FBI:lle helppoja maalitauluja.

Aaronsonin mukaan syy FBI:n toimintaan ei ole pahuus vaan tulosvastuu. Se saa vuosittain kolme miljardia dollaria terrorismin ehkäisemiseen, ja mikäli terroristijärjestön on luonut itse alusta alkaen, on paljon helpompaa tehdä tulosta.

Clevelandissa vangituista Joshua Stafford oli ainoa, joka kiisti oikeudessa syyllisyytensä, minkä vuoksi hän sai toiseksi pisimmän, 10 vuoden tuomion, vaikka hänen osuutensa ”terroristijärjestössä” oli minimaalinen.

Hänelle voi kirjoittaa osoitteeseen: Joshua Stafford/#57976-060/USP Tucson/P.O. BOX 24550/Tucson, AZ 85734

Vastavallankumous Syyriassa

Teksti Antti Rautiainen

Vallankumous saa esiin ihmiskunnan parhaat puolet, sen tappio paljastaa vastenmielisimmät.

Syyrian sisällissota on uutisissa yhä harvemmin. Maailman verisimmästä käynnissä olevasta konfliktista on tullut vakiintunut asiantila, joka ei enää ole uutinen.

Bašar al-Assadin hallitus on ollut hyökkäyskannalla jo yli vuoden ajan. Nyt se on kiinni voitossa. On vaikea sanoa, voiko hallitus voittaa yksinomaan sotilaallisesti, vai onko sen suostuttava jonkinlaiseen kompromissiin joidenkin oppositioryhmien kanssa.

Suurimmat islamistiset ryhmät, toinen toisiaankin vastaan sotivat al-Nusran rintama ja Islamilainen valtio (entinen Isis) ovat vallanneet lisää alueita. Viime kuukausina sekulaari Vapaan Syyrian armeija ja kurdijoukot ovat menettäneet alueita. Yksikään näistä osapuolista ei ole kuitenkaan poistumassa pelikentältä, ja länsimaiden interventio tuskin ratkaisee sotaa koska maajoukkoja ei olla lähettämässä. Kaikesta päätellen sota tulee kestämään vielä kauan.

Sota esitetään koko ajan enemmän uskonlahkojen välisenä päättömänä teurastuksena ja se on sitä päivä päivältä yhä enemmän. Tämä kehitys ei kuitenkaan ole mikään väistämätön prosessi, vaan se on tietoisen politiikan tulosta.

Assadin hallitus ja Islamilainen valtio taistelevat keskenään mahdollisimman vähän, sen sijaan molemmat yrittävät tuhota kaikki muut oppositioryhmät. Tahrir ICN-sivuston Leila Shroomsin mukaan Syyrian hallitus vapautti vallankumouksen alettua Al-Qaidaan kytköksissä olevat vangit, jotta vallankumous kääntyisi lahkolaiseen suuntaan. Samaan aikaan vankilat täytettiin sekulaarin opposition edustajilla. BBC:n mukaan Islamilainen valtio vie nyt öljyä ulkomaille noin 9000 barrelia päivässä, lähinnä Assadin hallituksen välityksellä. Tämä tarjoaa Islamilaiselle valtiolle samanlaisen etulyöntiaseman kuin Venäjän ja Iranin tuki keskushallitukselle.

Syyrian sodan kehityskaari muistuttaa kovasti Espanjan 1930-luvun sisällissotaa. Espanjassa tosin vallankumous nousi puolustamaan laillista tasavaltaista hallitusta falangistien vallankaappausyritystä vastaan. Espanjassa anarkosyndikalistinen CNT- ja sosialistinen UGT-ammattiliitto käyttivät tilaisuutta hyväkseen, sosialisoivat falangististen kapinoitsijoiden omaisuuden ja rakensivat suoran demokratian kokeiluja.

Espanjan tasavallan maltillinen johto ja leninistinen kommunistipuolue vastustivat näitä kokeiluja. Neuvostoliiton tarjoaman taloudellisen avun turvin alkujaan heikko kommunistipuolue sai yhä vankemman otteen tasavallan johdosta. Lopulta kommunistipuolue aloitti sodan anarkosyndikalisteja vastaan. Vuoteen 1939 mennessä tasavalta oli luisunut leninistiseen diktatuuriin joka ei ollut falangistien vaihtoehtoa houkuttelevampi.

Kuten Espanjassa, Syyriassakin oli käynnissä todellinen, muun muassa poliittisen anarkismin inspiroima vallankumous. Arabikevään tullessa Syyriaan protestiliike perusti tansiqiyyat-paikallisneuvostoja, jotka järjestäytyivät ruohonjuuritasolla käyttäen suoraa demokratiaa. Neuvostot muistuttivat antiautoritaarisen marxilaisen Anton Pannekoekin sata vuotta sitten visioimia työläisneuvostoja, kuten myös anarkokommunistien näkemystä vallankumouksellisesta järjestäytymisestä. Neuvostojen leviämisessä oli merkittävä rooli anarkisti Omar Azizin kirjasella Keskustelupaperi Syyrian paikallisneuvostoista. Kirjanen käännettiin englanniksi sen jälkeen, kun Aziz kuoli sydänkohtaukseen Damaskoksen Adran vankilassa helmikuussa 2013, neljän kuukauden vankeuden murrettua hänen terveytensä.

Ruohonjuuritason anarkistinen ja demokraattinen kansalaisvastarinta ei ole kadonnut Syyriassa mihinkään. Paikallisneuvostot, Vallankumouksellisen nuorison koalitio, Syyrian vapaiden opiskelijoiden liitto ja muut ruohonjuuritason rakenteet jatkavat yhä toimintaansa, vaikka niiden olot Assadin hallituksen ja islamistien ristitulessa ovat yhä tukalammat. Islamistisen valtion valtaamilla alueilla ruohonjuuritason vastarinta kohdistuu uusia vallanpitäjiä vastaan. Myös maltillisemmat islamistit tekevät parhaansa tuhotakseen demokraattiset ja sekulaarit ruohonjuuritason toimijat. Huhtikuussa 2013 Vapaan Syyrian armeijan kanssa yhteistyötä tekevä islamistinen al-Nusran rintama kidnappasi kansainvälisesti ehkä tunnetuimman tansiqiyyat-neuvostojen naisaktiivin Razan Zaitounehin Douman kaupungista, eikä hänestä ole sen koommin kuultu mitään.

Samaan tapaan kuin leninistit Espanjassa lähes 80 vuotta sitten, Syyrian islamistit ovat saaneet ulkomaisen taloudellisen tuen avulla yliotteen vallankumouksesta. He keskittyvät toisten oppositiotoimijoiden tuhoamiseen Assadin hallituksen vastustamisen sijasta. Voi olla, että Assad lyö islamistit sen jälkeen, kun jälkimmäiset ovat tuhonneet muun opposition, aivan kuten Franco voitti leninistit vuonna 1939 näiden murskattua anarkistit hänen puolestaan.

Yksityiset lahjoittajat Saudi-Arabiasta ja Persianlahden maista kanavoivat tukea Islamilaiselle valtiolle sen toimiessa vielä Irakissa. Monet uskovat, että tällä yksityisten rahoittajien tuella oli Saudi-Arabian ja Persianlahden maiden valtiojohdon siunaus, koska Irakin sisällissota on myös näiden maiden etupiirisotaa šiialaisen Iranin kanssa. Wikileaksissa julkaistujen vuotojen mukaan Hillary Clintonilla oli vuonna 2009 tietoja, joiden mukaan Saudi-Arabian valtiojohto antoi suoraa tukea Irakin Al-Qaidalle.

Tänä vuonna Islamilainen valtio loi Irakissa yhteisrintaman baathistien ja sunnilaisten heimojen kanssa Irakissa. Liittouma valtasi valtavan maa-alueen ja sai käyttöönsä Irakin armeijan raskasta aseistusta ja Mosulissa vallatun keskuspankin viraston rahoja. Näiden resurssien ja uusien värvättyjen avulla Islamilainen valtio saavutti menestystä myös Syyriassa. Siellä monet muiden islamilaisryhmien taistelijat liittyivät Islamilaiseen valtioon, joko vapaaehtoisesti tai pakon edessä.

Syyrian islamistiryhmistä Turkki ja Qatar ovat varustaneet Muslimiveljeskuntaa ja Saudi-Arabia Islamistista rintamaa, eli kaikkien moninaisten rintamalinjojen lisäksi Qatar ja Saudi-Arabia käyvät keskinäistä etupiiritaistelua Syyriassa. Turkki, Syyria ja Qatar ovat aivan tarkoituksella kanavoineet tukensa lahkolaisille islamisteille, ja länsimaat ovat hyväksyneet tämän kohdistamisen. Näin sekulaari ja radikaalidemokraattinen ruohonjuuritason kamppailu on voitu syrjäyttää. Islamilaisten ryhmien aatteelliset erot ovat pieniä, ja muiden ryhmien taistelijoiden loikkaaminen Islamilaisen valtion puolelle jälkimmäisen voittokulun myötä oli luontevaa. Nyt Islamilainen valtio on kasvanut mahtavaksi voimaksi, jonka kontrolloimalla alueella asuu miljoonia ihmisiä, eikä se enää tarvitse taloudellista tukea ulkomailta.

Islamilainen valtio ei olisi voinut syntyä ilman Yhdysvaltain hyökkäystä Irakiin vuonna 2003. Näiden kymmenen vuoden aikana paljon muutakin olisi voitu tehdä toisin. Vielä vuosina 2012-2013 suuri osa Irakin sunneista pani toivonsa väkivallattomaan šiiahallintoa vastustaneeseen protestiliikkeeseen. Šiiapääministeri Nuri al-Maliki murskasi protestiliikkeen ja nimitti Nineven alueen sotilaskomentajaksi kenraaliluutnantti Mahdi Al Gharawin, pahamaineisen kiduttajan, jota Yhdysvaltain miehitysjoukotkin yrittivät (turhaan) syyttää sotarikoksista. Gharawin komennon vuoksi Mosulin sunniasukkaat tervehtivät Islamilaista valtiota ja sen baathilaisliittolaisia vapauttajina.

Islamilaisen valtion joukkomurha- ja kurkunkatkomisvideot ylittävät vielä toistaiseksi länsimaiden uutiskynnyksen, mutta niitä katsellessa kannattaa pitää mielessä, että Irakin sunneille kidutus ja katoamiset ovat olleet arkipäivää jo vuosikymmenen ajan. Islamilainen valtio on ennen kaikkea Yhdysvaltain tukeman Nuri al-Malikin šiialaisen lahkolaishallinnon terrorikoneiston lapsi.

Syyrian opposition joukot ovat lähinnä naapurustojoukkoja, jotka puolustavat omaa aluettaan mutta eivät osaa eivätkä halua käydä aggressiivista hyökkäyssotaa. Tämän vuoksi rintamat liikkuvat Syyriassa hitaasti ja harvoin. Islamilaisen valtion taistelijat ovat sen sijaan oppineet sotimaan taistelemalla melkein 10 vuoden ajan maailman mahtavinta sotilasmahtia vastaan, eikä maailmassa ole yhtäkään armeijaa joka pelkäisi kuolemaa yhtä vähän kuin Islamilaisen valtion armeija. Vain raskaiden aseiden puute estää sitä valloittamasta Irakia ja Syyriaa kokonaan.

Syyrian antiautoritäärit ja länsimaiden vasemmistolaiset nimittävät Islamilaista valtiota usein fasistiseksi. Ruotsalainen bloggaaja Rasmus Fleischer perusteli tätä määrittelyä elokuussa. Fleischer käyttää määrittelyn perusteena Roger Griffinin näkemystä ”kansallisen uudelleensyntymisen” ideasta fasististen liikkeiden aatteellisena pohjana. Tätä määritelmää käyttävät myös Mikael Brunila, Dan Koivulaakso ja Li Andersson kirjassaan Äärioikeisto Suomessa.

Griffinin määritelmä on mielestäni liian laaja. Sen perusteella mikä tahansa radikaali liike, joka pyrkii vallankumoukseen ja territoriaaliseen haltuunottoon on ”fasistinen”. Mielestäni fasismiin kuuluu vaatimus modernisaatiosta yhdistettynä historialliseen mytologiaan. Islamilaisessa valtiossa ei sen sijaan ole mitään modernistista. Lisäksi Islamilaisen valtion salafismi ja kaikki muukin islamismi suhtautuvat vihamielisesti kaikenlaiseen kansallisuuteen perustuvaan nationalismiin. Islamilaisessa valtiossa ”oikean” islamin tulkinnan hyväksyneet ovat kaikki tasa-arvoisia syntyperästä riippumatta. Fasismin, islamismin ja Neuvostoliiton talousjärjestelmät ovat hyvin erilaisia: fasismissa pääoma on yksityistä, Neuvostoliitossa se on valtion hallussa ja islamistien ideaaliyhteiskunta on varhaiskeskiaikainen orjavaltio. Eli vaikka edellyttäisi fasismilta Fleischerin tapaan ”kansallisen uudelleensyntymisen” myyttiä, johtajakulttia ja autoritääristä hallintoa, Griffinin määritelmä yrittää silti työntää täysin erilaisia yhteiskuntamalleja saman katon alle.

Perustavanlaatuisista päämäärien eroista huolimatta näiden liikkeen historiallinen rooli on sama. Syyriassa Islamilaisen valtion rooli on sama kuin leninistien rooli 1930-luvun Espanjassa ja fasistien rooli 1920-luvun Italiassa, eli ruohonjuuritason radikaalin demokraattisen ja sosiaalisen vallankumouksen nujertaminen.

Lahkolaisen väkivallan käynnistyttyä sosiaalinen vallankumous hukkuu väistämättä sen alle. Assadin brutaalien sortotoimien seurauksena monet paikallisneuvostojen aktiivit tarttuivat aseisiin ja liittyivät Vapaan Syyrian armeijaan, mutta nyt ”sekulaari” oppositioliike lataa nettiin teloitusvideoita ja uhoaa kaikkien Alaviittien hautaamisella aivan samaan tapaan kuin islamistitkin. Ei ole yllättävää, että ihmissyöntivideon julkaissut komentaja Abu Sakkar on myös peräisin Vapaan Syyrian armeijan riveistä.

Kuten fasismin ja leninismin aikaisemmat esimerkit osoittavat, vallankumouksen tappion seuraus on moraalin täydellinen romahdus. Vallankumous saa esiin ihmiskunnan parhaat puolet, sen tappio paljastaa vastenmielisimmät.

Vallankumous on mahdollinen valtavien ihmisjoukkojen toimiessa odottamattoman nopeasti. Se ei voi pärjätä rintamasodassa ammattisotilaita vastaan. Vallankumous voi voittaa viikoissa tai joskus kuukausissa, mutta ajautuessaan vuosia kestävään sotatilaan se häviää aina. Syyrialaiset onnistuivat luomaan tämän vuosituhannen toistaiseksi kauneimman joukkoliikkeen, mutta tällä erää he hävisivät taistelunsa. En usko, että mikään ulkomaiden interventio Islamilaista valtiota vastaan voisi sitä enää pelastaa.

Alien käy Predatorin kimppuun

Teksti Antti Rautiainen

Anton Monti tarjoaa Esko Seppäsen ikävöimän predator-kapitalismin tilalle vihreää ja uusliberalistista alien-kapitalismia.

Revalvaatio-verkkolehti julkaisi hiljattain Anton Montin arvostelun Esko Seppäsen kirjasta Suomen rikkaat. Arvostelussa Monti lyttää seppäsläisen nationalistisen nostalgian, ja tarjoaa Seppäsen ikävöimän nationalistisen, mekaanisen ja teollisen predator-kapitalismin vaihtoehdoksi sulavalinjaista mutta sisäelimet syövää vihreää ja uusliberalistista alien-kapitalismia.

Jostain syystä kirjoittaja puhuu Seppäsen yhteydessä taistolaisista, vaikka Seppäsellä ei koskaan ole ollut mitään tekemistä taistolaisuuden kanssa. ”Taistolaisuus” on Suomessa kätevä kortti, jonka voi vetää eteen aina ja kaikkialla. Monti ei ylipäätänsä tiedä Suomen poliittisten liikkeiden historiasta mitään. Ei Suomessa ollut juuri mitään taistolaisia 60-luvulla. Koko liike alkoi Suomessa käytännössä vasta vuonna 1970. Sitä ennen se oli puolueen sisäinen virtaus, jossa ei ollut juurikaan nuorisoa.

Taistolaiset olivat vastareaktio 60-luvun liikettä vastaan, eivät osa 60-luvun liikettä. Liike esitellään usein jonkinlaisena esimerkkinä suomalaisesta takapajuisuudesta. 60-lukua seurasi kuitenkin kaikkialla valtava vastareaktio ja eksodus puolueisiin ja muodollisiin järjestöihin. Muualla nämä puolueet ja järjestöt olivat Suomen taistolaisia radikaalimpia (Ranskassa ja Englannissa trotskilaisia ja Yhdysvalloissa maolaisia), mutta ne kaikki edustivat vanhanaikaisempaa organisaatiomallia reaktiona 60-luvun pettymyksiin. Näihin aikoihin perustettiin myös paljon uusia anarkistijärjestöjä, jotka olivat aatteiltaan enemmän 60-lukulaisia, mutta järjestömallinsa puolesta osa tätä eksodusta organisaatioihin. Taistolaiset olivat osa tätä kaikkien teollisuusmaiden tendenssiä, vaikkakin erikoinen ja ainutlaatuinen osa.

Minusta nykyään on tarpeen erotella ympäristöliike ja vihreä liike, niin, että puolueet kuuluvat jälkimmäiseen. Siinä missä ympäristöliike on 60-luvun suhteellisen suoraa jatkumoa, niin vihreisiin puolueisiin lähti porukkaa, joka edusti tätä vastareaktiota 60-luvulle, vaikkakin mukana saattoi olla 60-luvun veteraaneja (esim. Fischer, Cohn-Bendit). Ja näiden lisäksi myös vastareaktion vastareaktio-porukkaa, joka halusi heivata maolaiset ja trotskilaiset viritelmät ja perustaa jotain muuta.

Ymmärrän ettei historia kiinnosta kaikkia, mutta miksi pitää viitata historiaan jos historia ei kiinnosta?

Huvittavaa, että näin Palmian yhtiöittämiskeskustelun yhteydessä meille kerrotaan, että Suomen Kokoomuksen puisto-osastolla olisi jotain tekemistä 60-luvun liikkeen kanssa.

Seppäsläinen vasemmisto on toki usein aika lailla kujalla, mutta ei niin kujalla ettei osaisi erottaa tietokapitalismia ja finanssikapitalismia toisistaan. Montin kirjoituksessa nämä kuitenkin sotketaan toisiinsa tämän tästä, kenties tarkoituksella. Kirjoittaja haluaa uskotella lukijoille, että joissain hedgerahastoissa olisi jotain tietotaloudellista luovuutta. Tai pankeissa, jotka joka tapauksessa elävät nykyään suoraan veronmaksajien kädestä.

Kirjoittajan viesti on, että kuka tahansa kapitalisteista puhuva kannattaa kapitalistien ampumista. Se ei ole kivaa. Siispä jos halutaan, että kaikilla olisi kivaa, pitää totutella elämään kapitalismissa, äänestää Vihreitä ja tyytyä perustulon kaltaisiin ropoihin. Ja yksityistää kaikki, koska se edistää ”luovuutta”.

Kirjoitus on hyvä muistutus siitä, että seppäsläiselle vasemmistonationalismille on ehkä vieläkin vastenmielisempi vaihtoehto: Vihreät rp.

Itä-Ukrainassa käydään sotaa Krimistä

Teksti Antti Rautiainen

Venäjän hallituksen osallistumisesta Ukrainan sisällissotaan on yhä enemmän näyttöä.

Lauantaina 23. elokuuta konflikti Ukrainassa kärjistyi edelleen, kun Ukrainan kansallinen turvallisuusneuvosto raportoi separatistien hyökänneen Ukrainaan Venäjän rajan yli ainakin neljässä eri paikassa. Myös separatistit ovat raportoineet taisteluista Novoazovskissa Mustanmeren rannalla. Kaupungissa ei aikaisemmin ollut taisteluja ja viime aikoina rintama on ollut kaupungista yli sadan kilometrin päässä, joten vaikuttaa siltä, että separatistit ovat hyökänneet sinne Venäjän rajan yli.

Venäjän hallituksen osallistumisesta Ukrainan sisällissotaan on yhä enemmän näyttöä, silminnäkijät ovat kirjoittaneet rajaa ylittävistä joukoista ja tulituksesta rajan yli jo viikkojen ajan. Yksittäisistä tiedonmurusista on kovin vaikeaa saada lopullista varmuutta, ja välillä myös separatistit liioittelevat Kremlin antamaa tukea pelotellakseen vastapuolta.

Aika ajoin Ukrainassa ilmoitetaan vangiksi jääneistä tai kaatuneista venäläisistä ammattisotilaista, nämäkin tiedot voivat paljastua disinformaatioksi. Ainakin yksi tapaus on kuitenkin melko varma, ilmeisesti 19-vuotias venäläinen varusmies Andrei Balobanov Omskista on jäänyt Ukrainan armeijan vangiksi.

Propagandan ja disinformaation viidakossa luoviminen on vaikeaa, itse luotan pääsääntöisesti vain uutisiin, jotka molemmat osapuolet välittävät, sekä arkijärkeen. Esimerkiksi on päivänselvää, että separatistien viime viikonloppuna aloittama laaja ja raskain asein tuettu vastahyökkäys on mahdollinen vain Venäjän hallituksen avokätisellä tuella. Siinä missä vielä pari viikkoa sitten Ukrainan hallituksen nopea voitto vaikutti todennäköiseltä, nyt tilanne näyttää aivan erilaiselta.

Monet omat veikkaukseni ovat tähän mennessä osuneet harhaan. Vielä maaliskuussa pidin täysimittaista sotaa äärimmäisen epätodennäköisenä, mutta se leimahti jo toukokuussa. Veikkaan edelleen, että Krim tulee jäämään osaksi Venäjää, mutta en ole enää yhtä varma siitä, että muu Ukraina liukuu niin kauas länteen kuin se päästetään.

Konfliktin juuret ovat Ukrainan sisäpolitiikassa eikä Venäjän hallitus ole aloittanut konfliktia, mutta Venäjän hallituksesta riippuu, kuinka konflikti päättyy. Aikaisemmat veikkaukseni osuivat harhaan, koska en osannut arvata, kuinka pitkälle Venäjän johto on valmis menemään Itä-Ukrainan separatistien tukemisessa. Mutta nyt ymmärrän, että separatistien tukeminen on Kremlille win-win-taktiikka.

Mikäli separatistit voittaisivat, kaksi köyhää mutta luonnonvaroiltaan ja väestöltään rikasta Ukrainan lääniä liittyisi lyhyen ”itsenäisyyden” jälkeen osaksi Venäjää. Vaikka separatistit häviäisivät, tuki kapinalliselle voisi mahdollistaa jonkinlaisen diplomaattinen kompromissin. Sellaisen avulla Venäjän johto voisi varmistaa Krimin valloituksen ja saada pysyvän sillanpääaseman Ukrainan sisäpolitiikkaan, esimerkiksi sellaisen federalistisen perustuslain kautta, joka antaisi venäjämielisille Itä-Ukrainan edustajille veto-oikeuden keskeisiin päätöksiin.

Vaikka separatistit kärsisivät murskatappion, eikä mitään neuvottelukompromissia syntyisi, ei tuki separatisteille ole huonontanut suhteita länsimaihin juuri sen enempää kuin Krimin miehitys on jo huonontanut. Koska epäedullisinkaan kehityskulku ei heikennä Venäjän hallituksen kansainvälistä asemaa, ei Kreml menetä mitään tukemalla separatisteja avokätisesti.

Venäjän hallitukselle Itä-Ukrainassa käytävä sota on sota Krimistä. Veikkaan, että Kreml on valmis vetämään tukensa separatisteilta, jos Ukraina ja länsimaat suostuvat Krimin valloitukseen. Ennen kaikkea Venäjän hallitus pyrkii vakauttamaan valtansa Krimillä ja voittamaan paikallisen väestön tuen, ja tähän se tarvitsee aikaa. Aikaa Kreml saa pitkittämällä sotaa Itä-Ukrainassa.

En uskonut Venäjän hallituksen interventioon, koska se olisi voinut tehdä sen helposti jo toukokuussa Odessan tapahtumien jälkeen. Mutta koska Venäjän ensisijainen päämäärä Itä-Ukrainassa on voittaa aikaa eikä maa-alueita, se saattoi lykätä interventiotaan siihen hetkeen asti kunnes separatistit olivat askeleen päässä tappiosta. Tämä hetki koitti viime viikonloppuna.

Odottiko Kreml joutuvansa avoimeen sotaan Ukrainassa? Ei välttämättä, voi olla että Kreml odotti länsimaiden hyväksyvän helpommin Krimin valloituksen ja aliarvioi Ukrainan armeijan taistelukykyä. Sodan alettua todenteolla Venäjän hallituksen kynnys vetäytyä on kuitenkin todella korkea.

En usko, että länsimaiden poliittinen johto uskoo pakotteiden tehoon. Niihin ryhdyttiin, koska jotenkin oli pakko reagoida, kyse on periaatteesta. Suomessa tällainen ulkopolitiikka, jossa periaate menee käytännöllisten lähtökohtien edelle, on harvinaista, viimeksi sellaista on täällä harjoitettu noin vuonna 1941.

En enää usko, että mikään diplomatia tai mitkään talouspakotteet voisivat saada Venäjän hallituksen vetäytymään Krimiltä. Historia tuntee esimerkkejä tavoitteensa saavuttaneista talouspakotteista, mutta en tiedä yhtäkään esimerkkiä, valtiosta joka olisi luopunut maa-alueesta talouspakotteiden seurauksena. Putinin kansansuosio on Krimin valloituksen myötä noussut yli 30 prosenttia, ja sen menetys voisi merkitä hänen poliittisen uransa loppua. Nyt Kreml on valmis uhraamaan Krimin valloituksen sinetöimisen puolesta vähintään yhtä paljon sotilaita kuin menetettiin Tšetšeniassa, joten Ukrainan hallituksen on erittäin vaikeaa saavuttaa sotilaallinen voitto. Sotilaallinen voitto on kuitenkin Ukrainan hallituksen ainoa mahdollisuus saavuttaa tavoitteensa. Venäjä on siis vahvasti kiinni voitossa, mutta voiton taloudellinen hinta voi olla kova.

Konfliktin myötä Naton jäsenyydestä tulee varmasti Ukrainan politiikan prioriteetti. Nato kuitenkaan tuskin haluaa Ukrainaa, mikäli Krimillä on käynnissä jäätynyt konflikti. Voi siis olla, että Ukrainan on luovuttava Krimistä päästäkseen osaksi puolustusliittoa. Tämä varmasti tiedostetaan Venäjällä, eli paradoksaalisesti Ukrainaan hyökkääminen ja maan ajaminen Natoon edistää Krimin valloituksen sinetöintiä.

Mihin Venäjän hallitus sitten hyökkää seuraavaksi? Lähivuosina tuskin mihinkään. Venäjä voi kuitenkin sekaantua vallanvaihdoksiin missä tahansa entisen Neuvostoliiton alueella (Baltia pois lukien), ja esimerkiksi epävakaudet Valko-Venäjällä voisivat hyvinkin johtaa yrityksiin liittää koko maa Venäjään.

Länsimaissa kannattaa myös ottaa huomioon, että mikäli separatistiset pyrkimykset halutaan estää pakkokeinoin, on luovuttava edustuksellisesta demokratiasta. Skotlannin kansanäänestys on hyvä esimerkki siitä, että edustuksellisessa demokratiassa ennen pitkää alueen väestön mielipidettä on pakko kysyä. Krimin keväisen kansanäänestyksen rehellisyys oli kysenalaista, mutta Krimin venäläismieliset voisivat hyvinkin voittaa myös rehellisen kansanäänestyksen, jos sellainen joskus järjestetään.

Itse haluan Krimille ratkaisun, jonka kaikki Krimin kolme kansanryhmää (venäläis- ja ukrainamieliset ja tataarit) voisivat hyväksyä, eli se mitä asukkaiden enemmistö tukee, on minulle toisarvoista. Tällaisen kaikille sopivan ratkaisun etsiminen vaatisi kuitenkin kaikilta konfliktin osapuolilta aikamoista asennemuutosta.

Natsi on natsille susi

Teksti Antti Rautiainen

Nationalistien taistelujärjestöllä oli yhteyksiä Putinin hallintoon.

Moskovassa alkoi 29. toukokuuta oikeudenkäynti “Venäläisten nationalistien taistelujärjestön” eli BORNin neljää jäsentä vastaan. Järjestö toimi vuosina 2008–2010.

BORN ei ollut Moskovan kansallismielisten tehokkain murhakone – “Kansallis-sosialistisen yhdistyksen pohjoisen osaston” NSO-Severin jäsenet tuomittiin yhteensä 27 murhasta, ja lähes yksinomaan alaikäisistä koostunut Ryno-Skatševskin ryhmäkin sai 20 ihmistä hengiltä. BORNin tilillä murhia on “vain” yhdeksän. Mutta toisin kuin ryhmät, jotka valitsivat uhreikseen kadulla tavattuja satunnaisia ulkomaalaisia ja vähemmistöjen edustajia, BORN keskittyi huolellisesti suunniteltuihin ja kohdistettuihin murhiin, joiden mediahuomio oli taattu.

Tässä BORN seurasi pietarilaisten Dmitri Borovikovin ja Aleksei Voevodinin johtaman, vuosina 2003-2006 toimineen kansallissosialistisen “Terroristisen taistelujärjestön” luomaa strategiaa, ja yksikään Venäjän nationalistien järjestöistä ei ole menestynyt yhtä hyvin kuin tällä tiellä kuin BORN.

Esitutkinnan aikana on tullut ilmi, että BORN oli toimintavuosinaan lähes kaikkien Moskovassa tehtyjen, valikoituihin kohteisiin kohdistettujen äärioikeiston tekemien murhien takana. Vaikuttava saavutus, koska järjestöllä tiedetään olleen vain kahdeksan jäsentä. Näistä pakosalla on enää yksi, Aleksei Parinov.

Ukrainaan paennut Aleksei Koršunov lähti 4.10.2011 lenkille Zaporižžjan kaupungissa käsikranaatti taskussaan, ja räjähti kappaleiksi. Nyt oikeutta käydään Maksim Baklaginia, Vjatšeslav Isajevia, Mihail Volkovia ja Juri Tihomirovia vastaan. Kolme ensimmäistä on ollut kuulusteluissa yhteistyöhaluisia, tosin kaikki yrittävät vierittää mahdollisimman paljon kuolleen Koršunovin harteille. Nikita Tihonov tuomittiin ihmisoikeusasianajaja Stanislav Markelovin ja toimittaja Anastasia Baburovin murhasta, ja hänen avovaimonsa Jevgenia Hasis tuomittiin avunannosta 18 vuoden vankeuteen. Molemmat ovat todistajina nyt alkavassa oikeudenkäynnissä.

Volkov ja ryhmän aatteellinen johtaja Ilja Gorjatšev saatiin kiinni viimeisenä, Volkov otettiin kiinni Ukrainassa ja Gorjatšev Serbiassa toukokuussa 2013. Viime marraskuussa Gorjatšev luovutettiin Serbiasta Venäjälle. Gorjatšev on ollut kuulusteluissa vaitonainen, mikä on ymmärrettävää – koska hän ei osallistunut henkilökohtaisesti yhdenkään murhan toimeenpanoon, hänellä on parhaat mahdollisuudet luistaa tuomiosta.

Tihonovin ja Hasisin pidätyksestä ja tuomiosta olen kirjoittanut Fifiin jo kolmesti (1, 2, 3), ja olen kirjoittanut kolme kertaa tutuistani, jotka ryhmä murhasi (1, 2, 3). En siis ole kirjoittanut mistään muusta aiheesta viimeisen viiden vuoden aikana yhtä useasti kuin BORNista, ja petturuuden ja selkäänpuukottamisen värittämä ryhmän oikeudenkäynti on hyvä päätös tälle yli viisi vuotta Fifissä jatkuneelle jatkokertomukselle.

Oman oikeudenkäyntinsä aikoihin Tihonov ja Hasis olivat vielä vaitonaisia. Tihonovin kielenkannat kuitenkin kirposivat hänen istuttuaan yli vuoden elinkautisvankien “Napaseudun pöllö” -nimellä tunnetussa vankilassa Jamalo-Nenetsian Harpin kylässä. Tihonovin lausunnot ovat kuitenkin viidestä yhteistyötä tekevästä ryhmän jäsenestä epäilyttävimpiä. Häntä pidettiin täydessä eristyksessä 1×3 metrin kopissa ilman ulkoilumahdollisuutta, vankilassa joka on ehkä Venäjän ankarin. Hän on selvästi valmis sanomaan mitä tahansa päästäkseen johonkin muualle.

Viime vuonna tuli ilmi, että “Napaseudun pöllön” henkilökunta on kiduttanut elinkautisvangeista irti noin 190 perätöntä tunnustusta ja ilmiantoa vuodesta 2009 eteenpäin. Mutta vaikka Tihonovin lausunnot ovat syntyneet epäilyttävissä olosuhteissa, ne eivät ole ristiriidassa kolmen yhteistyötä tekevän syytetyn lausuntojen kanssa.

Tihonovin tyttöystävä Jevgenia Hasis on myös muuttunut vankilassa yhteistyöhaluiseksi, eikä vain oman tapauksensa tiimoilta. Viime vuonna hänet marssitettiin tiedotusvälineiden eteen kumoamaan samaisella Mordovian vankileirillä istuneen Pussy Riotin jäsenen Nadežda Tolokonnikovan väitteitä leirin ihmisoikeusrikkomuksista.

Tihonovilla on myös henkilökohtaisia kaunoja Gorjatševia kohtaan, koska tämä toimi syyttäjän todistajana Tihonovin omassa oikeudenkäynnissä. Tihonovin ja Hasisin oikeudenkäynti oli katastrofi Venäjän radikaaleille kansallismielisille. Hasis oli haukkunut kuulusteluissa natsiskenen merkkihenkilöitä, ja poliisin vuodettua kuulustelunauhat Venäjän Blood & Honour -järjestön johtaja Sergei Golubev marssi oikeuteen todistamaan Tihonovia ja Hasisia vastaan.

Gorjatševin suuri suunnitelma oli pyörittää Kremlille myötäsukaista, laillista “Russki obraz” -järjestöä ja sen rinnalla maanalaista taistelujärjestöä, mutta Gorjatšev petti pitkäaikaisen ystävänsä Tihonovin heti kun tämä pidätettiin marraskuussa 2009. Maine vasikoitsijoina teki Russki obraz -järjestöstä käytännössä lopun.

10. lokakuuta 2008 Volkov ja Tihonov murhasivat antifasisti Fjodor Filatovin. Volkov puukotti Filatovia 24 kertaa, mutta yksikään haavoista ei ollut kuolettava ja Filatov kuoli sokkiin ja verenhukkaan. Tästä iskusta BORN ei kuitenkaan vielä ottanut vastuuta.

Ensimmäinen aktio, joka tehtiin BORNin nimissä oli keskiaasialaisen vierastyöläisen Salohitdin Alizovin murha. Alizovin pää leikattiin irti joulukuussa 2008 uhkauksena vierastyöläisille ja heitä kutsuville viranomaisille. Tammikuussa 2009 Tihonov ampui Stanislav Markelovin ja hänen seurassaan olleen Anastasia Baburovan. 28. kesäkuuta samana vuonna Tihomirov ja Baklagin tappoivat antifasisti Ilja Džaparidzen. 3. syyskuuta Mihail Volkov ampui Rasul Halipovin, jota syytettiin murhan aikana oikeudessa nuorten natsiskinheadien hakkaamisesta. 16. marraskuuta samana vuonna Koršunov ampui antifasisti Ivan Hutorskoin tämän kotirapussa. Vuoden viimeisen murhansa ryhmä suoritti 24. joulukuuta, kun thainyrkkeilijä Muslim Abdullajev tapettiin.

12. huhtikuuta 2010 Koršunov ampui nationalisteja tuominneen tuomarin Eduard Tšuvašovin, viimeistään tämän jälkeen BORNia jahtaamaan laitettiin Venäjän parhaat rikostutkijat, jotka lopulta tekivät ryhmästä lopun. Viimeinen ryhmän uhri oli armenialainen taksikuski Soso Hatšikjan syyskuussa 2010, hän oli odottamassa vapaalla jalalla tuomiota keskenmenoon johtaneesta venäläisnaisen pahoinpitelystä.

BORNin hajoamisen jälkeen natsit eivät ole saaneet hengiltä yhtäkään antifasistia Moskovassa. Vuodesta 2009 jatkunut Venäjällä tehtyjen rasististen murhien määrän lasku taittui viime vuonna, mutta 21 tilastoitua rasistista murhaa on vain noin neljäsosa viime vuosikymmenen huippuvuosista.

BORNin jäsenistä ainakin Tihonov, Koršunov ja Volkov kuuluivat OB 88:an, “Yhdistyneeseen prikaatiin 88”. Natsien suosima numeroyhdistelmä tarkoittaa kahta latinalaisten aakkosten kahdeksatta kirjainta, ja on siten lyhenne sanoista Heil Hitler. OB 88 syntyi vuoden 1998 tienoilla kahden natsiskiniryhmän, “Valkoisten bulldogien” ja “Lefortovon rintaman” yhdistyttyä, aikana jolloin natsiliike oli vahvasti kytköksissä skinhead-alakulttuuriin ja järjestelmällisen poliittisen terrorin sijasta sitä kiinnosti lähinnä jalkapallo, alkoholi, musiikki ja tappelut muiden nuorison alakulttuurien kanssa.

BORN oli siis sen jäsenten kautta suoraa jatkumoa Neuvostoliiton jälkeisen Venäjän natsiliikkeen ensimmäiselle sukupolvelle, ja sen mukana on lähdössä tiilenpäitä lukemaan joukko sen pioneereja. Kolmekaan vuotta ei ole riittänyt Moskovan natseille tämän menetyksen korvaamiseen. Itse uskon että on vain ajan kysymys koska Venäjän natsiliike saa uuden BORNin tasoisen toimijan, mutta tähän voi mennä vielä vuosia.

Alunperin “Russki obraz” oli lehti, jota Gorjatšev ja Tihonov julkaisivat 2000-luvun alkupuolella. Tarkoitus oli uudistaa kansallismielistä liikettä, tehdä laadukasta lehteä ja syrjäyttää hörhöimmät teoriat juutalaisten maailmanlaajuisista salaliitoista. Esikuvaksi otettiin serbialaisen Obraz-järjestön kansallismielinen ideologia.

Vuonna 2006 Tihonov ja Parinov osallistuivat antifasisti Aleksandr Rjuhinin murhaan, minkä jälkeen molempien oli paettava Ukrainaan. Vuonna 2007 Gorjatšev kuitenkin kutsui Tihonovin takaisin Moskovaan, toteuttamaan omaa kahden rintaman strategiaansa. On mielenkiintoista, että Tihonovin kertomuksen mukaan ensimmäiset aseet, Suomi-konepistoolin ja Mosin-kiväärin hänelle järjesti Venäjän laajalevikkisimmän sanomalehden Komsomolskaja Pravdan toimittaja Dmitri Stešin.

Stešin on sittemmin kunnostautunut antifasistien mustamaalaamisessa, ja Putin palkitsi hänet taannoin “journalistisista palveluksista” Ukrainan kriisin aikana. Vaikka Stešin oli BORNin kanssa erittäin läheisissä tekemisissä, ellei jäsen, niin hän ei ole todistanut ketään vastaan eikä häntä ole missään vaiheessa syytetty mistään.

Russki Obrazista tuli osa Putinin neuvonantajan Vladislav Surkovin strategiaa luoda kilpailevia, mutta Kremliä tukevia ja Kremlin tukemia järjestöjä oikealle, vasemmalle ja liberaalien leiriin. Vasemmalla Surkovin visiota edustivat esimerkiksi Oikeudenmukainen Venäjä -puolue ja Boris Kagarlitskin Rabkor-sivusto ja liberaalien leirissä Oikea asia -puolue. Äärioikeiston surkovilainen projekti oli Russki Obraz. Yhdyslinkki Surkovin ja Russki Obrazin avulla oli Leonid Simulin, joka johti “Paikalliset”-järjestöä Moskovan läänin Ljubertsyn kaupungissa, “Paikalliset” on yksi monista kilpailevista Kremliä tukevista nuorisojärjestöistä Našin, Nuoren kaartin ja Nuoren Venäjän rinnalla.

Tärkein BORNiin liittyvä kysymys onkin se, tiesivätkö Simulin, Surkov ja presidentin hallinto Gorjatševin kaksoisstrategiasta, johon poliittiset murhat kuuluivat laillisen järjestön johtamisen rinnalla? Tämä kysymys on täysin auki, koska Gorjatšev on ollut kuulusteluissa vaitonainen. Puolustuksen strategia on väittää, ettei Gorjatševilla ole murhien kanssa mitään tekemistä, ja että hän on vankilassa vain Kremlin sisäisten valtataistelujen vuoksi. Puolustuksen mukaan todellinen kohde on Putinin epäsuosioon joutunut Surkov, joka halutaan passittaa vankilaan Gorjatševin todistuksen perusteella.

Russki Obrazin aikoihn Gorjatšev kuitenkin kehuskeli kaikille yhteyksillään presidentin hallintoon ja BORNin tappajien hän antoi ymmärtää, että iskuilla oli vaikutusvaltaisia suojelijoita. Tihonov on myös todistanut, että Gorjatšev kertoi saaneensa osan ryhmän uhrien osoitteista viranomaisilta.

Oli tämä Gorjatševin valehtelua tai ei, Kremlin vastustajille muiden BORNin jäsenien todistuslausunnot ovat antaneet aihetta uskoa, että Surkov teki toisinajattelijoiden terrorisoinnista vakiintuneen osan presidentin hallinnon keinovalikoimaa. Esimerkiksi Kommersant-lehden toimittaja Oleg Kašin on BORNin esitutkintapöytäkirjojen tultua julki ollut yhä vakuuttuneempi siitä, että marraskuussa 2010 tapahtunut pahoinpitely, jonka seurauksena hän oli päiväkausia koomassa ja menetti sormensa, oli presidentin hallinnon järjestämä.

Kosovon rauhanturvaoperaatio epäonnistui

Teksti Antti Rautiainen

Nato on osallinen Kosovon serbien etnisessä puhdistuksessa.

Tänä keväänä tuli 15 vuotta täyteen Naton pommituksista Jugoslaviassa ja niitä seuranneen Kosovon rauhanturvaoperaation alkamisesta. Suomen rauhanturvaajat poistuivat Kosovosta vasta vuonna 2010, yli kymmenen vuotta operaation alkamisen jälkeen.

Nato-pommituksia ja niitä seurannutta rauhanturvaoperaatiota pidetään Suomessa menestyksenä. Sota loppui ja luotiin uusi valtio, jonka on tunnustanut yli sata Yhdistyneiden kansakuntien jäsenvaltiota – mukaan lukien suurin osa Euroopan unionin valtioista. Nato-operaatio nähdään positiivisena esimerkkinä rauhaan pakottamisesta. Se nousi myös esimerkiksi siitä, mikä on sotilasliiton tarkoitus tällä vuosisadalla. Vuonna 2008 Martti Ahtisaari sai Nobelin rauhanpalkinnon, osaksi myös työstään Kosovossa, jonka itsenäisyyttä hän puolsi.

Virallisesti pommituksien ja rauhanturvaoperaation tarkoituksena oli suojella sekä Kosovon albaanienemmistöä että alueen serbi- ja romanivähemmistöjä. “Suojelun” aikana Kosovon serbiväestöstä kahdeksankymmentä prosenttia on paennut maasta. Luvussa eivät ole mukana Kosovon sisällä muuttamaan pakotetut. Myös Kosovon romanien kohtalo on ollut lohduton.

KFOR on vakiinnuttanut etnisen puhdistuksen Kosovossa

Nato oli yksi toimija Kosovon serbien etnisessä puhdistuksessa, koska se antoi suoraa sotilaallista tukea Kosovon vapautusrintamalle (UÇK) sodan aikana. Serbien etninen puhdistus ei olisi ikinä onnistunut ilman Naton epäsuoraa tukea.

Kosovon albaanialueet on käytännössä etnisesti puhdistettu serbiväestöstä. Naton KFOR-operaatio on oman näkemyksensä mukaan yrittänyt suojella serbejä, mutta tulos on lähes nolla. KFOR (Kosovo Force) on Naton johtama ja YK:n valtuuttama monikansallinen rauhanturvaoperaatio Kosovon tasavallassa. Operaation tuloksena albaaneihin kohdistunut etninen puhdistus epäonnistui, serbeihin kohdistunut etninen puhdistus onnistui. Miksi tämä tulos olisi parempi kuin päinvastainen tulos, joka olisi todennäköisesti tapahtunut ilman KFOR-operaatiota? En näe syytä valita kahden etnisen puhdistuksen välillä sitä kumpi on parempi. Suomen hallituksen päätös osallistua KFOR-operaatioon oli kuitenkin tällainen valinta.

Suurin osa Kosovon serbiväestöön kohdistuneesta etnisestä puhdistuksesta tapahtui aikana, jolloin Jugoslavian armeija oli vetäytynyt ja KFOR vasta saapumassa. Serbejä on kuitenkin väkivalloin karkotettu ja vaadittu poistumaan myös rauhanturvaajien läsnäolon aikana. KFOR on vakiinnuttanut asiantilan, koska se ei ole luonut olosuhteita, jotka mahdollistaisivat etnisesti puhdistettujen serbien paluun koteihinsa.

Kosovon albaanihallinto ei ole selvittänyt Kosovon vapautusarmeijan sotarikoksia

Voi tietysti sanoa, että UÇK ja Nato eivät välttämättä olleet tietoisia serbien vastaisista väkivallanteoista. Yhtäkään UÇK:n johtajaa ei ole tuomittu kansainvälisissä tuomioistuimissa. UÇK:n jäseniä on tuomittu sotarikoksista pääosin vain Serbiassa, esimerkiksi tammikuussa 2011 Belgradissa tuomittiin yksitoista niin sanotun Gnjilane-ryhmän taistelijaa yhteensä 32 serbisiviilin murhista. European Union Rule of Law Mission in Kosovo (EULEX) tuomitsi ensimmäisen UÇK-taistelijan sotarikoksista vasta syksyllä 2011, ja vasta tänä keväänä on sovittu Kosovoon perustettavasta sotarikostuomioistuimesta. Suomenkin tunnustama Kosovon albaanihallinto ei ole tiettävästi tuominnut yhtäkään UÇK-taistelijaa sotarikoksista, asioiden selvittely on pelkästään EU:n pyörittämän siirtomaahallinnon harteilla.

Sen sijaan viisi sodanaikaisen Jugoslavian sotilaskomentajaa tuomittiin viidentoista vuoden vankeustuomioon etnisestä puhdistuksesta ja muista rikoksista ihmisyyttä vastaan YK:n Jugoslavia-tuomioistuimessa helmikuussa 2009. Tuomion teksti on kiinnostavaa luettavaa: se on annettu tapahtuneiden törkeiden ihmisoikeusloukkausten perusteella, vaikka ei ole todistettu, että komentajat olisivat antaneet määräyksiä tehdä näitä rikoksia. Jugoslavia-tuomioistuimen tuomarit ovat katsoneet, että komentajat ovat vastuussa komentamiensa alueiden tapahtumista jo sen perusteella, että he eivät onnistuneet estämään sotarikoksia. Tämä on hyvä periaate, mutta saman periaatteen nojalla voisi helposti tuomita myös sekä UÇK:n että KFOR:n johdon.

Jugoslavia-tuomioistuimen yhteenvedon perusteella en ole vakuuttunut, että Jugoslavian armeijan nationalistinen johto pyrki suunnitellusti puhdistamaan Kosovon etnisistä albaaneista. Murhat, raiskaukset, väkivalta ja karkotukset saattoivat olla yksinkertaisesti satunnaisesti kohdistettua kostoa, joka mahdollisti albaanisiviilien omaisuuden ryöväämisen sotilaiden omiin taskuihin. Jugoslavia-tuomioistuimen ja kansainvälisen rikostuomioistuimen periaatteiden mukaan ihmisyyden vastaisen rikoksen teonkuvaus ei kuitenkaan edellytä niiden kuulumista johdonmukaiseen suunnitelmaan, niiden pitää vain olla “riittävän laajoja” .

Nato-operaation oikeutus on huteralla pohjalla

Nato-pommituksia ja rauhanturvaoperaatiota voi puolustaa sanomalla, että väkivallan määrä Kosovossa on vähentynyt. Väkivallan määrä on toki vähentynyt, mutta se ei ole vielä merkki onnistumisesta. Se kertoo vain siitä, että suuri osa Kosovosta on etnisesti puhdistettu serbeistä. Natsi-Saksassakin niillä alueilla, joilta juutalaiset oli täysin hävitetty, juutalaisten vastaisen väkivallan määrä oli laskenut nollaan.

Vaikka Jugoslavian serbinationalistinen hallinto olisi päässyt voitolle ja riehunut Kosovossa vapaasti, ennen pitkää teurastus olisi saavuttanut kulminaatiopisteensä ja loppunut. Eli: “väkivallan vähentäminen” ei ole kriteeri, jonka perusteella voi tehdä valinnan väkivallan osapuolien välillä, sillä väkivalta loppuu aina ennemmin tai myöhemmin itsestään, viimeistään sitten kun kaikki on tapettu.

Etnisen vihanpidon alku on yleensä aina hämärän peitossa, ja kumpikin osapuoli syyttelee toisiaan. Myös Kosovossa on mahdotonta selvittää, kuka ensimmäiseksi ryösti tai murhasi toisen etnisen ryhmän jäsenen. Pääsyyllinen on Ottomaanien imperiumin uskontopolitiikka, mutta valtakunta ja sen politiikantekijät ovat jo lähes sadan vuoden ajan eläneet vain historiankirjoissa. Puolta ei siis voi valita sen perusteella kumpi on aloittanut vihanpidon.

Usein on helppo asettua konfliktissa sen puolelle, joka on sotilaallisesti heikompi tai joutunut lukumääräisesti suurempien ihmisoikeusloukkauksien kohteeksi. Nato-maiden kansalaismielipide saatiin albaanien puolelle satojentuhansien jouduttua pakenemaan Kosovosta Jugoslavian armeijan kostotoimenpiteiden kiihdyttyä Nato-pommitusten aikana. Nämä valintakriteerit ovat kuitenkin kyseenalaisia, koska etnisissä konflikteissa entisistä sortajista voi helposti tulla nykyinen sortaja – usein osapuolet myös sortavat toisiaan samanaikaisesti. Vaikka albaanit olivat entisessä Jugoslaviassa vähemmistö ja sotilaallisesti paljon heikompia kuin serbivetoinen armeija, miehitetyssä Kosovossa voimasuhteet ovat päinvastaiset.

Serbien häätämiseen Kosovosta liittyi yhtälailla laajamittaista väkivaltaa ja siviilien murhia kuin albaanien häätämiseen, mutta häätäminen onnistui vähemmällä väkivallalla kuin mitä albaanien häätäminen olisi edellyttänyt. Näin siksi, että serbejä oli vähemmän kuin albaaneja. Jos tätä pidetään pienempänä pahana, enemmistön suorittama etninen puhdistus on aina pienempi paha kuin vähemmistön suorittama etninen puhdistus.

Tämä KFOR-operaation logiikka on kuitenkin eettisesti väärää logiikkaa, koska sen perusteella enemmistö saisi konfliktitilanteissa aina suorittaa etnisen puhdistuksen vähemmistöä vastaan. Kansanmurhiin ja etnisiin puhdistuksiin ei siis sovi matematiikka, jonka mukaan enemmän murhia on aina pahempi rikos. Etniset puhdistukset on arvotettava yhtä vakaviksi rikoksiksi riippumatta siitä kuinka suuri uhriksi joutunut ryhmä on.

Olisiko asiat voitu tehdä paremmin?

Olisivatko samat operaatiot olleet mahdollisia niin, että Kosovo olisi voitu jäädä monikulttuuriseksi alueeksi? Ehkä, mutta se olisi vaatinut sekä parempaa suunnittelua että paljon suurempia resursseja. Koska väkivalta serbejä vastaan ei ole keskitetysti suunniteltua vaan yksittäisten rasistien ja ryöstäjien puuhaa, serbien turvallisuus edellyttäisi paljon suurempaa läsnäoloa. Voi olla, ettei kenelläkään KFOR-operaation osallistujamaalla olisi ollut tähän riittävää poliittista tahtoa ja resursseja.

Olivatko Jugoslavian pommitus ja KFOR-operaatio siis epäonnistumisia, jos kriteerinä on niiden kyky estää etnisiä puhdistuksia? Todellakin. Olivatko ne myös eettisesti väärin? Eivät välttämättä, koska on hyvin mahdollista, että lopputulos ei ilman niitä olisi välttämättä ollut yhtään sen parempi. Epäonnistuminen ei välttämättä ole vääryys, vaan pelkästään hukkaanheitettyä rahaa ja resursseja.

Nato-maiden johdon pohjimmaiset tarkoitusperät jäävät varmaankin pimeän peittoon, mutta jos tuki albaaneille valittiin ainoastaan sotilasliiton olemassaolon oikeuttamisen vuoksi ilman vakavaa aikomusta estää serbeihin kohdistunutta etnistä puhistusta, kyse on valehtelusta. Kosovon serbit ovat viimeistään 1960-luvulta asti valittaneet syrjintää ja väkivaltaa albaanienemmistön taholta. Tapahtunut etninen puhdistus ei varmasti tullut yllätyksenä kenellekään aluetta tuntevalle. Jos Nato-maiden johto väittää sen olleen yllätys, se joko valehtelee tai sekaantui konfliktiin, josta se ei tuntenut edes perusasioita. Lisäksi KFOR-operaatiota voi syyttää kaksoisstandardeista, koska albaanien laittaminen vastuuseen rikoksista ihmisyyttä vastaan on kestänyt näin kauan.

On totta, että Suomen Nato-jäsenyys ei velvoittaisi Jugoslavian pommituksen kaltaisiin operaatioihin osallistumiseen. Eikä Nato-jäsenyys velvoita oikeastaan yhtään mihinkään, se on vain lupaus turvallisuustakuista, jotka voidaan tarpeen tullen rikkoa – kuten kaikki lupaukset. Kyse onkin ennen kaikkea symbolisesta askeleesta. Jos halutaan ottaa tämä symbolinen askel esimerkiksi ”rauhan, demokratian ja ihmisoikeuksien puolesta”, on se symbolinen ele Kosovon serbeihin kohdistuneen etnisen puhdistuksen hyväksymisen puolesta.

Ukraina sisällissodassa

Teksti Antti Rautiainen

Miksi ”vasemmistolla” on vaikeuksia hahmottaa konfliktia?

Perjantaina 2. toukokuuta ammattiyhdistysten talo Ukrainan Odessassa paloi, kaikkiaan perjantain yhteenotoissa kuoli ainakin 42 henkeä, suurin osa tulipalossa ja loput katutaistelussa.

Pitkä ja hyvä venäjänkielinen silminnäkijäkuvaus tapahtumista löytyy täältä, sieltä löytyy myös paljon valokuvia. Tapahtumat saivat alkunsa, kun aseistetut venäjämieliset hyökkäsivät nationalististen jalkapallofanien järjestämään mielenosoitukseen. Hyökkäys johti kuolonuhreihin, mutta venäjämieliset jäivät pian alakynteen. Venäjämieliset pakenivat protestileiriinsä Kulikovon kentälle, mutta ukrainamieliset seurasivat perässä ja sytyttivät leirin tuleen. Venäjämieliset pakenivat ammattiyhdistysten taloon, joka syttyi tuleen. Tulipalon syttyminen näkyy esimerkiksi tällä videolla. Kahden minuutin kohdalla näkyy tulipalo myös ehjän ikkunan takana, joten on mahdollista että osa tulipaloista syttyi sisältä käsin, esimerkiksi varomattoman Molotovin cocktailien käsittelyn vuoksi — molemmat osapuolet käyttivät näitä aseita. Videolla kuitenkin näkyy, miten kansallismieliset heittelivät taloon Molotovin cocktaileja, joten he ovat varmasti osavastuussa tulipalosta.

On esitetty epäilyksiä, että mielenosoituksen kimppuun hyökänneiden tuliaseita käyttänyt ydinjoukko olisi ollut muualta tulleita provokaattoreita. Ammattiliittojen talossa oli joka tapauksessa myös ihmisiä, jotka eivät hyökkäykseen osallistuneet. Joissain valokuvissa poliisi näyttää suojaavan hyökkääjien ydinjoukkoa. Lisäksi poliisi toimi erittäin passiivisesti tulipalon aikana, eikä juurikaan sekaantunut tapahtumiin. Vaikka poliisi ei olisi aktiivisesti osallistunut hämärähommiin, se osoitti ainakin täydellistä ammattitaidottomuutta.

Viikonlopun aikana keskusvallan joukot ja paikalliset ”federalistit” ovat taistelleet Kramatorskin kaupungin hallinnasta Itä-Ukrainassa. Ukrainan tilanne on siis jo kärjistynyt sisällissodaksi, lähiviikkoina selviää, kuinka laajalle sotiminen leviää ja sekaantuuko Venäjä tapahtumiin.

Pidän itseäni Venäjä-asiantuntijana koska olen asunut maassa 12 vuotta, mutta en millään muotoa ole Ukraina-asiantuntija. Ukrainassa olen käynyt vain kolme kertaa viimeisen 8 vuoden aikana, ystäviä ja tuttuja minulla on siellä enintään parikymmentä. Mutta Ukrainaan tutustuttuani ymmärsin nopeasti, että sisällissota on siellä mahdollinen skenaario. Mutta kaikki ukrainalaiset ystäväni vakuuttivat, ettei sellaista voi tapahtua. Että huolimatta kaikista Länsi- ja Itä-Ukrainan eroista, kukaan ei ole valmis tappamaan toisiaan niiden vuoksi. He olivat varmoja siitä, ettei Ukrainasta voi koskaan tulla Jugoslaviaa. Heillä kaikilla oli tuttuja, ystäviä ja rakkaita molemmilla puolilla Dnjepriä, sekä venäjän- että ukrainankielisiä. Mutta ajatellessa vain tuttuja ihmisiä syntyy mittakaavaharha, jotka estävät näkemästä niitä mekanismeja, jotka luovat vihaa suuressa mittakaavassa. Sota ei vaadi henkilökohtaista vihanpitoa, siihen riittävät geopoliittiset ja/tai taloudelliset syyt. Ja Ukrainassa geopoliittiset intressit ovat paljon merkittävämpiä kuin Jugoslaviassa. Mutta jos on haluja lietsoa etnistä vihanpitoa tai sotaa, niin siihen riittävät melko pienetkin etniset riidat. Muutama pahoinpitely, murha ja kidnappaus, ja kaikki ovat valmiita sotaan. Ukrainassa tämä on onnistunut yhtälailla kuin kaikkialla muuallakin.

Olen tämän vuoden aikana kirjoitellut Fifiin ja Kansan Uutisten Viikkolehteen säännöllisesti Ukrainan tapahtumista. Tarkoituksenani on ollut esitellä näkökulmia, jotka ovat jääneet valtamediassa pimentoon, kuitenkaan ottamatta kantaa. En usko ”objektiiviseen, neutraaliin journalismiin”, mutta kannanotot ja uutisointi eivät välttämättä sovi samaan genreen ja tähän asti tiedolle on ollut suurempi tarve kuin kannanotoille.

Sisällissodan alettua tilanne on kuitenkin hieman muuttunut, erityisesti koska merkittävä osa länsimaiden ”vasemmistoa” on pahasti hukassa. Nyt on aika ottaa kantaa myös siihen, mitä Ukrainan kanssa on tehtävä ja ketä tuettava, jos ketään.

Eksyksissä oleminen johtuu paljolti siitä, että ”vasemmisto” ei entisen Neuvostoliiton alueella ole kovin hyödyllinen käsite, koska se voi tarkoittaa lähes mitä tahansa sosiaalidemokraateista ja anarkisteista Putinia tukeviin stalinisteihin. Itse käytän koko sanaa yleensä vain lainausmerkeissä. Itse identifioidun anarkisteihin, en vasemmistoon, ja pitkän aikaa anarkistit olivat ainoa poliittinen toimija Venäjällä, joilla rasismin, seksismin ja homofobian vastustaminen yhdistyy sosiaalisen tasa-arvon eetokseen. Muuta länsimaalaista ”uusvasemmistoa” Venäjällä ei pitkään aikaan ollut lainkaan, muutamaa trotskilaista lukuun ottamatta.

”Vasemmiston” hajaannus Ukrainan konfliktin ympärillä on täysin odotettavissa ja välttämätön. Harkovin katutaiteluissa stalinistinen ”Borotba” (eli Taistelu) -järjestö ja anarkistit taistelevat vastakkaisilla puolella. Entisessä Neuvostoliitossa 99,9 prosenttia ”vasemmistosta” tulee aina tukemaan imperialismia, koska se pyrkii olemaan ”kansan rinnalla”. Anarkistien on jo korkea aika kieltäytyä ”vasemmistolaisesta” identiteetistä, ei meillä ole mitään yhteistä näiden ihmisten kanssa. Mutta anarkisteja on kovin helppo manipuloida ”itseorganisaation” ja ”suoran demokratian” kaltaisin taikasanoin, ja esimerkiksi Maailman sosiaalifoorumien vaikuttajana länsimaissa tunnettu Boris Kagarlitski on löytänyt venäjämielisten AntiMaidan-liikehdintää tukevalle sanomalleen paljon kuuntelijoita lännessä.

Vaikuttaa siltä, että ukrainalaiset ja venäläiset anarkistit eivät ole osanneet odottaa sisällissotaan vienyttä kehitystä. Maidanin tukemisesta on keskusteltu vain siitä näkökulmasta, voiko se tarjota jotain Janukovitšin presidentinvaltaa parempaa. Anarkistit eivät ole tulleet ajatelleeksi vaihtoehtoa, että Venäjä vastaa Maidanin voittoon tietoisella konfliktin eskaloimisella, joka lopulta johtaa sisällissotaan. Ja siinä missä Venäjä on konfliktin ensisijainen innoittaja ja aseistaja, länsimaat eivät jää paljoa jälkeen, koska ne tunnustavat vain Kiovan uuden hallituksen intressit ja esittävät Itä-Ukrainan liikehdinnän pelkästään venäläisten marionetteina. ”Federalistien” aseellinen siipi toki onkin tällainen, mutta se ei olisi voinut syntyä jos Itä-Ukrainassa ei olisi ollut laajalle levinnyttä tyytymättömyyttä ja protesteja Kiovan uutta hallintoa kohtaan.

En usko että sisällissota oli Kremlin päämäärä — se halusi vain destabilisoida Ukrainaa mahdollisimman paljon, jotta Kiova suostuisi Krimin eroamiseen. Mutta nyt tilanne ei enää ole Kremlin kontrollissa, ja voi olla että Venäjän hallitus joutuu lähettämän Ukrainaan armeijansa lunastaakseen ”federalisteille” antaman lupauksensa tuesta.

Kiovan hallitus on antanut jo niin paljon nopeasti unohdettuja ”viimeisiä uhkavaatimuksia”, ja on ilmoittanut niin monesta olemattomasta ”terrorismin vastaisesta operaatiosta”, että on päivänselvää että taistelukelpoisia joukkoja sillä on kovin vähän. Silloin kun hallituksen joukot ovat toimineet, tulokset ovat usein olleet tragikoomisia. Eli hallitus ymmärtää, että menestys täysimittaisessa sisällissodassa ei ole taattu. Mutta se ymmärtää myös, että sota auttaa kurinalaistamaan yhteiskunnan ja vakauttamaan uuden järjestyksen siinä määrin, että kaikki Maidanille annetut lupaukset voidaan unohtaa. Eli molemmat osapuolet ymmärtävät että täysimittainen sota voi olla tarpeen, vaikka kumpikaan ei siihen alunperin pyrkinyt.

Anarkistiliikkeen erimielisyydet

Ukrainan ja venäjän anarkistiliike on hajaantunut kolmeen eri leiriin tapahtumien aikana. Ensimmäinen ryhmä on keskittynyt tekemään kannanottoja internetissä molempia osapuolia vastaan. Nämä ryhmät haluavat periaatteellisista syistä jättäytyä kaikkien prosessien ulkopuolelle, ja ainoastaan tarkkailla ja arvioida niitä. Näiden ihmisten tärkein päämäärä ei ole yhteiskunnallisiin protesteihin osallistuminen, vaan välttää käsien likaamista. Koska kaikkiin prosesseihin osallistuvat joko vastenmieliset liberaalit, vihatut kansallismieliset tai inhottavat stalinistit, kaikki kolme ryhmää tai jotain muita ikäviä ihmisiä, niin mihinkään ei voi koskaan osallistua ja voi vain istua kotona ja julkaista internetissä lausuntoja siitä, kuinka kaikkialla menee huonosti. Yleensä nämä lausunnot ovat kuitenkin vain banaaleita itsestäänselvyyksiä.

Toinen ryhmä ovat ne, jotka ovat innostuneet Kiovan mellakkapornosta ja poliisin vastaisesta väkivallasta, ajattelematta sitä kuka on tämän väkivallan toimeenpanija ja kenen intresseissä. Eräät antifasistit innostuivat puolustamaan ”kansallista yhtenäisyyttä” siinä määrin, että he uhkailivat anarkisteja jo siksi että he kritisoivat Maidania eivätkä halunneet osallistua protesteihin. Suurin osa tästä leiristä on lähinnä poliisiin kohdistuneen väkivallan ystäviä, ilman teoreettista viitekehystä, mutta jotkut myös yrittivät antaa Maidanille kuviteltua antiautoritaarista sisältöä, samaistaen Maidanin yleiskokouksen vetšen 20. vuosisadan vallankumousliikkeiden työväenneuvostojen kanssa. Tätä he perustivat Maidanin esittämillä sosiaalisilla vaatimuksilla, jotka kuitenkin olivat protestien vaatimuslistalla aika marginaalisessa osassa.

Ikävä kyllä nämä ihmiset esittävät todellisuuden haluamansa kaltaisena, mikä on vaarallista jos harhaluulo siitä, että Kiovan Maidanilla todella oli ”suora demokratia” leviää yleisön keskuudessa. On totta, että muutamia kertoja poliitikot joutuivat perumaan tekemänsä päätökset Maidanin kieltäytyessä niistä, mutta Maidan oli kovin kaukana suorasta demokratiasta. Aukiolle kerääntynyt lauma ei vielä itsessään ole suoraa demokratiaa. Suoraan demokratiaan on kuuluttava kaikkien päätöksenteon askeleiden yhteiskunnallinen kontrolli, päätösten valmisteluista niiden toimeenpanoon. Ja koska tuhannet ihmiset eivät voi käydä mielekästä keskustelua samanaikaisesti, on tämänkokoisen yleiskokouksen jakaannuttava pienempiin affinity-ryhmiin, jotka keskustelevat päätöksistä yhdessä ja ilmoittavat kantansa yhteisesti. Mutta Maidanissa suurin osa strategisista päätöksistä tehtiin yleisöltä piilossa, ja riviosanottajien rooli oli lähinnä toimia päätösten toimeenpanijoina ja apureina. Ja sellaiset Maidanin populistiset vaatimukset, kuten esitys, että oligarkkien tulisi maksaa ”kymmenyksiä” tuloistaan, sopivat myös kansallis-populistiseen ohjelmaan. Niinpä Maidanin vaatimukset jäivät kauaksi hämäräkeinoin miljardiomaisuuden kahmineiden oligarkkien omistusten palauttamisesta yhteiskunnalle.

Mutta Maidanin keskeisin ongelma ei edes ollut sosiaalisten vaatimusten puute eikä demokratian puute sen päätöksenteosta, vaan se ettei kansa tuntunut edes tarvitsevan näitä. Vaikka kaikki toistivat toistamistaan, etteivät he halua toistaa vuoden 2004 vallankeikausta, ja Julia Timošenkon valtaa, niin lopulta kansa näyttää haluavan presidentiksi suklaakeisari Porošenkon tai Klitškon, mieluummin kuin jatkaa vallankumousprosessia Oikean sektorin radikaalien kansallismielisten viitoittamalla tiellä. Ihmiset haluavat paluuta ”rauhallisen elämään”, kuten kaikki oli ennen Janukovitšia, eivätkä he ole valmiita niihin uhreihin, joita vallankumouksen jatkaminen vaatisi. Edustuksellinen demokratia on kuin tarujen hydra, jolle kasvaa aina kaksi uuta päätä irti leikatun tilalle.

Pelot ”fasistien vallasta” eivät ole toteutuneet, ja äärioikeistolaisen Svoboda-puolueen rooliksi näkyy tulevan EU:n ja valuuttarahaston uusliberaalien uudistusten, kuten eläkkeiden leikkausten ja kaasun kuluttajahintojen viisinkertaistamisen läpivienti. Huolimatta maineikkaasta historiastaan, Ukrainan fasistit eivät ole kyenneet edistämään omaa agendaansa lainkaan vallankumouksen siivellä. Mutta sama kohtalo olisi voinut odottaa ketä tahansa vallankumouksen kelkkaan hypännyttä, myös anarkisteja. Protestien aikana anarkistit ja vasemmisto katsoivat molemmat Oikeaa sektoria kadehtien sen näkyvyyttä, mutta lopulta sen nationalistien uhraukset eivät auttaneet heitä edistämään omaa ohjelmaansa.

Janukovitšin hallituksen aloitettua mielenosoittajien ampumisen, ”neutraalien tarkkailijoiden” näkökulma olisi täysin diskreditoinut Kiovan anarkistit. Jos vielä tämän jälkeen työväenluokka (tai yleensä ”kansa” eli sekä työväenluokka että porvariston alemmat kerrokset) eivät olisi onnistuneet vallan kumoamisessa, se olisi menettänyt kaiken itsekunnioituksensa ja vaipunut pitkäksi aikaa samanlaiseen horrokseen, missä Venäjän ja Valko-Venäjän alamaiset nukkuvat. Eli ampumistapausten jälkeen oli välttämätöntä hankkiutua vallanpitäjistä eroon, riippumatta siitä keitä oli tulossa tilalle. Kiovassa anarkistit eivät toki olleet siinä asemassa, että he olisivat voineet merkittävissä määrin vaikuttaa tilanteeseen, mutta osallistumattomuus ei tuolloin enää ollut vaihtoehto.

Ja tämä oli kolmannen, keskitietä edustavien anarkistien positio — aivottoman aktionismin ja ”neutraalin” nettijulistamisen välissä. Tämä realististen anarkistien leiri ymmärsi, että siitä huolimatta, ettei Maidanin protesteilla juurikaan ollut mielekästä positiivista ohjelmaa, jotain oli välttämätöntä tehdä tai tulevaisuus olisi synkkä.

Protestiin osallistumisen rajat

Anarkistit osallistuivat Kiovassa opetusministeriön valtaukseen ja ratsiaan Ukrainan siirtolaisuusvirastoon 25. helmikuuta, jonka aikana etsittiin todisteita laittomasta yhteistyöstä muiden maiden tiedustelupalveluiden kanssa. Parhaiten anarkistien yritys vaikuttaa Maidanin pyrkimykseen kokonaisuutena onnistuivat Harkovissa, jossa Maidan oli suhteellisen heikko, mutta samalla vähiten kansallismielisten vaikutuksen alainen.

Mutta tällaisessa entrismissä eli poliittisessa soluttautumisessa on myös ongelmansa. Ensinnäkin, voi päätyä auttamaan aivan vääriä voimia pääsemään vallankahvaan, mikä myös diskreditoi radikaalia protestia. Toiseksikin, voi joutua osalliseksi taisteluun, joka ei ole oma. Kun Harkovin AntiMaidan hyökkäsi kaduilla Maidania vastaan, se ei kuvitellut taistelevansa anarkisteja vaan Natoa, EU:ta tai Länsi-Ukrainan fasisteja vastaan. Mutta koska anarkistit tulivat Maidanille, olisi ollut myös pelkuruutta paeta sieltä hyökkäyksen tullen. Näin anarkistit päätyivät samalle puolelle rintamaa markkinaliberaalien ja fasistien kanssa. En halua haukkua Harkovin anarkisteja, he kuitenkin tekivät Ukrainan anarkistien uskottavimman yrityksen vaikuttaa tapahtumien kulkuun, mutta tuo tuskin oli se taistelu ja nuo tuskin olivat ne liittolaiset, jotka he itselleen halusivat.

Mutta on myös olemassa piste, jonka jälkeen rintamakarkuruus on jo välttämättömyys, ja se on sisällissodan alku. Toistaiseksi on aikaista tehdä lopullinen tilinpäätös anarkistien yrityksistä vaikuttaa Maidanin suuntaan, mutta sisällissodan alettua Maidanilla ei tule olemaan merkitystä. Tästä eteenpäin väkijoukko muuttuu asteittain sotajoukoksi, ja rynnäkkökiväärit korvaavat Molotovin cocktailit. Sotilaallinen kuri korvaa spontaanin organisaation.

Ukrainan Borotba-vasemmistojärjestö ja Venäjän Vasemmistorintaman jäsenten mukaan he tekevät AntiMaidanilla samaa, mitä anarkistit tekevät Maidanilla, eli pyrkivät suuntaamaan protestin sosiaalisten vaatimusten suuntaan. Mutta AntiMaidanilla ei ole minkäänlaisia edes vääristyneitä suoran demokratian rakenteita, se omaksui hyvin nopeasti hierarkkisen sotilaallisen organisaation toimintamallin. AntiMaidanin johto koostuu entisistä poliiseista ja reservin upseereista. Se ei pyri vaikuttamaan väkijoukon, vaan sen sijasta sotilaallisen voiman ja aseiden kautta. Ja tämä ei ole yllättävää, taannoisen mielipidemittauksen mukaan edes Luganskissa, jossa suhtautuminen ”federalisteihin” on myönteisintä, aseistettuja hallintorakennusten valtauksia ei tue kuin 24 prosenttia asukkaista. Eli AntiMaidan ei voi laskea joukkomielenosoitusten varaan.

Siinä missä Maidan oli keskiluokkainen liberaali ja kansallismielinen protesti, jota osa porvaristosta tuki, AntiMaidan on puhdasta vastavallankumousta. AntiMaidanilla on kiistatta oma ruohonjuuritasonsa. Siihen voi toki yrittää vaikuttaa, mutta liikkeen tukeminen tarkoittaisi tukea neuvostoliittolaiselle imperiumi-ajattelulle. Venäjän federaation kommunistipuolueen lisäksi näillä linjoilla ovat esimerkiksi Borotba, Venäjällä toimiva Vasemmistorintama ja Boris Kagarlitski. Eikä Maidanillekaan osallistuminen ollut järkevää kun vain niin kauan kuin taistelua käytiin poliisin Berkut-joukkoja ja palkattuja tappelijoita vastaan, AntiMaidanin harhaanjohdettuja osallistujia ei ole enää mitään järkeä piestä.

Konfliktin molemmilla puolilla näkyy vaarallinen tendenssi, joka uhkaa kaikkia anarkisteja ja antiautoritaareja tulevaisuudessa: antiautoritaarisen retoriikan ja terminologian rekuperaatio eli haltuunotto hierarkkisten ideologioiden tarpeisiin. Toisella puolella Länsi-Ukrainan ”autonomiset nationalistit” (joita monet anarkistit sympatisoivat) , ja toisella puolella Boris Kagarlitskin kaltaiset intellektuaalit määrittelevät keskenään sotajalalla olevia liikkeitä ”suoran demokratian” ja ”itseorganisaation” kaltaisilla attribuuteilla. Todellisuudessa nämä kuitenkin esiintyvät liikkeissä joko vääristyneessä muodossa tai ei lainkaan. Kun kaksi eri kansallismielisyyden muotoa ”itseorganisoituu” piestäkseen ja tappaakseen toisiaan, ei se ole mikään syy riemuita. Ukrainan tapahtumien jälkeen on selvää, kuinka välttämätöntä anarkistien on selittää kaikille, kuinka tärkeää on ymmärtää ero ”itseorganisaation” ja itseorganisaation välillä.

Edellä viitatun mielipidetiedustelun mukaan koko Itä-Ukrainassa vain 12 prosenttia tukee aseistettuja ”federalisteja”, ja Kiovaa tukee noin 30 prosenttia. Loput 58 prosenttia eivät tue kumpaakaan. Sisällissodan alettua tulee laskea tämän enemmistön varaan. On kannustettava rintamakarkuruuteen ja sodan välttelyyn. Mikäli anarkistien vaikutusvalta olisi suurempi, voisi perustaa omia osastoja sodan kumpiakin osapuolia vastaan.

Useammilla paikkakunnilla aseistautumattomat siviilit ovat estäneet yhteenotot menemällä sotajoukkojen väliin ihmiskilviksi. Ilman tätä kansalaistottelemattomuutta täysimittainen sota olisi alkanut jo paljon aikaisemmin. Tätä liikettä tulee tukea, ja pitää pyrkiä siihen että se suuntaisi protestinsa yhtä lailla ”federalisteja” kuin hallinnon joukkoja vastaan.

Ja mikäli Venäjä reagoi tapahtumiin ja miehittää joko Itä-Ukrainan tai koko Ukrainan, voi ottaa esimerkkiä toisen maailmansodan aikaisilta anarkistisilta partisaaneilta, jotka toimivat Italiassa ja Ranskassa. Tällaisissa olosuhteissa päävihollinen on miehitysarmeija, jota vastaan koko väestö tulee kääntymään nopeasti. Mutta pitää myös pyrkiä mahdollisimman suureen riippumattomuuteen vastarintaliikkeen kansallismielisistä, koska liitto näiden kanssa estää anarkisteja toteuttamaan omaa ohjelmaansa vastarinnan puitteissa.

Odessan tapahtumat ovat tragedia, ja on mahdollista että ammattiliittojen talossa kuoli ihmisiä, joilla ei ollut tekemistä väkivallan lietsomisen kanssa. Molotovin cocktaileja taloon heittäneiden olisi tullut ymmärtää tekojensa seuraukset. Vaikka talo ei olisi palanut pelkästään heidän ansiostaan, yrityksen puutteesta se ei joutunut. Mutta jos sisällissota laajenee, nämä kuolemat ovat vasta alkua. Varmastikin molemmilla puolilla enemmistö haluaa vain läheistensä ja synnyinmaansa parasta, ja moni vihaa hallituksia ja oligarkkeja yhtälailla. Mitä enemmän tarkoitusperiltään rehellisiä mutta naiiveja ihmisiä kuolee, sitä enemmän tulee olemaan painetta tukea jompaakumpaa sodan osapuolta, ja meidän on kamppailtava tätä painetta vastaan.

Mutta siinä missä porvarillisen vallankumouksen puolesta ehkä kannattaa joskus saada kyynelkaasua tai pampusta tai jopa kumiluodista, niin kahden yhtä lailla porvarillisen ja kansallismielisen välisessä sisällissodassa ei kannata kuolla. Se ei enää ole Maidan vaan jotain mitään muuta. Anarkistien, tai kenenkään muunkaan veren ei pidä virrata tämän typeryyden puolesta.

Moskovalainen antifasisti jälleen vankilaan

Teksti Antti Rautiainen

Aleksei Sutuga ei ehtinyt olla vapaana edes vuotta.

Viime lauantaina anarkisti Aleksei Sutuga ja kymmenen muuta antifasistia otettiin kiinni kotimatkalla Moskovan Rock House -klubilla järjestetystä konsertista. Virkavalta väitti heidän “kiroilleen julkisella paikalla”. Kiinniotto oli kuitenkin teatteria – jo matkalla Izmailovon alueen poliisiasemalle Sutugaa kuulusteltiin hänen vierailuistaan Ukrainaan ja osallistumisesta Kiovan protesteihin.

Poliisien varsinainen suunnitelma selvisi sunnuntaina. Sutuga siirrettiin Izmailovosta Moskovan syyttäjän keskusvirastoon, ja hänelle luettiin syytteet tappelusta, joka tapahtui Moskovassa tammikuun 2. päivänä. Tuolloin Sutuga oli matkalla kotiin tuttujensa luota ystävänsä kanssa. Hän huomasi tappelun, jossa kuusi hänelle ennestään tuntematonta äärioikeistoaktivistia tappeli kolmen henkilön kanssa, joita Sutuga ei myöskään ollut aikaisemmin tavannut. Sutugan mukaan yksi kuudesta äärioikeistolaisesta oli aseistautunut kumiluoteja ampuvalla travmat-pistoolilla, Sutuga pyrki rauhoittamaan tappelun eikä sekaantumaan siihen. Nyt äärioikeistoaktivistit ovat asianomistajia, ja Sutugaa syytetään “järjestäytyneenä ryhmänä tehdystä huliganismista”, josta maksimituomio on seitsemän vuotta vankeutta.

Sutuga ehti olla vapaana alle vuoden, viime kesäkuussa hänet päästettiin vapaalle jalalle vastaamaan syytteisiin, jotka koskivat Vozduh-klubin tapahtumia joulukuussa 2011, tuolloin hän oli viettänyt tutkintavankeudessa yli vuoden. 10. tammikuuta Sutuga ja kolme muuta antifasistia armahdettiin myös Pussy Riotin vangitut jäsenet ja Greenpeacen aktivistien vapauttaneen armahduslain nojalla. Venäjän viranomaisille armahdus ei kuitenkaan tarkoita anteeksiantoa, kerran virkavallan hampaisiin joutunut Sutuga on merkitty mies. Hänet pyritään laittamaan vankilaan heti sopivan tilaisuuden koittaessa, koska hän ei luopunut vapauduttuaan poliittisesta toiminnasta vaan osallistui Kiovan protesteihin. Tiistaina Sutuga vangittiin vangitsemisoikeudenkäynnissä 8. toukokuuta asti, ja on todennäköistä että tutkintavankeus jatkuu myös tästä eteenpäin.

Sutuga päästettiin kesällä vapaalle huomattavaa takuusummaa vastaan, jota ei ole vielä palautettu, vaikka armahduksesta on kulunut neljä kuukautta. Uudet syytteet eivät kuitenkaan ole laillinen este takuusumman palauttamiselle. Moskovan Anarkistinen Musta Risti kerää rahaa Sutugan uusia asianajokustannuksia varten, lahjoituksen voi tehdä esimerkiksi Paypalin kautta.

Vozduhin tapauksen tarkoitus oli vangita tunnettu antifasisti Aleksei Olesinov, joka vangittiin ensimmäistä kertaa vuonna 2009. Kolmas merkitty mies on antifasisti Aleksei Gaskarov, joka on myös toista kertaa vankilassa – kirjailija Pjotr Silajev kirjoitti Fifissä Gaskarovin ensimmäisestä vankilakokemuksesta vuonna 2010. Tutkintavankeudessa hengenvaaraan joutunut Gaskarov todettiin tuolloin syyttömäksi. Viime huhtikuussa Aleksei Gaskarov vangittiin toistamisiin osallistumisesta Putinin virkaanastujaismielenosoitukseen 6. toukokuuta 2012, ja nyt vuotta myöhemmin hänen oikeudenkäyntinsä alkaa vihdoin 14. huhtikuuta. Gaskarovia syytetään siitä, että hän kiskaisi yhtä mielenosoittajia hakanneista mellakkapoliisia hartiasta, ja veti toista jalasta. Mitään vammoja tästä ei aiheutunut. Palkinnoksi Gaskarov hakattiin samaisena päivänä, ja hän on viettänyt jo vuoden tutkintavankeudessa syytettynä virkamiehen väkivaltaisesta vastustamisesta ja mellakoinnista, josta häntä uhkaa enimmillään viiden vuoden vankilatuomio.

Ukrainan tapahtumat ovat siinä määrin säikäyttäneet Venäjän vallanpitäjät, että armoa tuskin on odotettavissa. Helmikuussa seitsemän muuta samasta mielenosoituksesta syytettyä tuomittiin vankilaan 2,5-4 vuodeksi, ehdonalaisella selvisi ainoastaan Aleksandra Naumova jonka loppulausunto julkaistiin Fifissä.

Kesällä Gaskarovin tukijat tekivät erinomaisen lyhytelokuvan “Ei sanaakaan politiikasta” .

Lyhytelokuva kuvaa erinomaisesti, millainen Aleksei on ihmisenä. Siihen saa englanninkielisen tekstityksen Youtuben tekstitysvalikosta valitsemalla. Eilen Aleksei siirrettiin kuuluisaan Butyrkan vankilaan, jossa hänen osoitteensa on

Alexey Gaskarov

FKU SIZO-2 UFSIN Rossii po g. Moskve

ul. Novoslobodskaya d. 45 127055 Moskva Venäjä

Tutkintavankilaan voi kirjoittaa vain venäjäksi, mutta kirjeen voi kääntää esimerkiksi googlen avulla.

Anarkistit ovat olleet tänä vuonna vaikeuksissa myös muualla Venäjällä. 15. maaliskuuta Ivanovossa turvallisuuspalvelu FSB kuulusteli Elizaveta Lisitsinaa, jota epäiltiin linkin jakamisesta Venäjän Facebookia vastaavassa sosiaalimediassa Vkontaktessa. Linkin jakamisesta on aloitettu esitutkinta rikoslain “kiihottaminen ääritoimintaan” -pykälän nojalla, josta maksimirangaistus on kolme vuotta vankeutta.

Murmanskissa anarkisti Aleksei Rashodtšikov tuomittiin vuodeksi vankilaan 11. helmikuuta syytettynä virkamiehen väkivaltaisesta vangitsemista. Poliisit pahoinpitelivät Rashodtšikovin kesällä 2013 laittoman kiinnioton yhteydessä, ja hänet lavastettiin syylliseksi, jotta poliisit itse välttyivät syytteiltä. Rashodtšikoville on helpointa lähettää postia tukiryhmän kautta, joka kääntää kirjeet Venäjäksi, tukiryhmän sähköpostiosoite on raskhodchikov.info(a)gmail.com.

Sissipäällikön kuolema

Teksti Antti Rautiainen

Doku Umarov ehti sotia lähes kaksikymmentä vuotta.

Pohjois-Kaukasian islamistitaistelijoiden Kavkaz Center -sivusto ilmoitti emiiri Doku Umarovin, Kaukasian emiraatin johtajan kuolemasta tiistaina. Tiedote ei tarjoa yksityiskohtia kuolemasta, siinä mainitaan vain, että Umarovista on tullut šahid eli marttyyri. Tämän perusteella Umarov on voinut kuolla taistelussa, mutta voi myös olla, että hän menehtyi aikaisempien haavoittumisten aiheuttamiin vaivoihin.

Umarovin kuolemasta on ilmoitettu usein aikaisemminkin, venäjänkielinen Wikipedia listaa peräti kahdeksan ennenaikaista uutista. Tälläkään kertaa ei voi olla lopullista varmuutta ennen kuin ruumis ollaan löydetty, minkä vuoksi Tšetšenian presidentti Kadyrov ilmoitti että “ruumiin löytäjä on sankari”, ja Venäjän federaation viranomaiset eivät ole halunneet varmistaa uutista kuolemasta. Voi kuitenkin olla, ettei ruumista koskaan löydetä. Venäjän lakien mukaan “terroristien” ruumiita ei luovuteta sukulaisille. Mikäli Umarovin ruumis on jäänyt hänen tovereidensa käsiin, he ovat haudanneet hänet merkkaamattomaan hautaan, jonka sijainnin he haluavat pitää harvojen tiedossa.

Näyttää siltä, että tällä kertaa Umarov on oikeasti kuollut. Keksin muutamia syitä, miksi Kavkaz Center voisi levittää väärää tietoa, esimeriksi sille on tarkoituksellisesti välitetty valheita, tai Umarov on päättänyt vetäytyä eläkkeelle, mutta molemmat vaihtoehdot tuntuvat epätodennäköisiltä.

Viimeisin Umarovin videoviesti julkaistiin Ingušetian islamistitaistelijoiden sivustolla 16. tammikuuta, mutta voi olla että hän oli tällöin jo kuollut.

Umarovin kuolema on varmasti yksi syy siihen, ettei Sotšin olympialaisissa tapahtunut islamistien iskua. Turvatoimet olivat toki mittavat, mutta yhden itsemurhapommittajan sieppaaminen on kuin etsisi neulaa heinäsuovasta. Sotšin piti olla suljettu myös oppositioaktivisteilta, mutta Pussy Riotin entiset jäsenet Nadežda Tolokinnikova ja Maria Aljohina pääsivät sinne myös. Umarov ilmoitti helmikuussa 2012 pidättäytyvänsä iskuista siviilikohteisiin, mutta ennen olympialaisia hän ilmoitti peruvansa lupauksen.

Umarov ehti sotia lähes kaksikymmentä vuotta, taukoa oli ainoastaan ensimmäisen ja toisen Tšetšenian sodan välinen ajanjakso 1996–1999. Tšetšenia on Pohjois-Savon maakunnan kokoinen maapläntti, mutta sissit toimivat miltei pelkästään sen eteläisillä vuorilla, joiden ala on tästä kolmasosa – puolikas Uudestamaasta. Naapurissa oleva Ingušetia, josta Umarovia myös aika ajoin etsittiin, on vielä tätäkin pienempi. Tällä pienellä alueella Umarov ehti taistella lähes viisitoista vuotta, vuorilla ja piilossa liittolaisten asunnoissa. Saavutus on melko uskomaton, ja on myös ruokkinut lukuisia salaliittoteorioita.

Said Burjatialaisen, vuonna 2010 tapetun karismaattisen islamistitaistelijan mukaan 1990-luvulla Umarov eli keräämällä suojelurahoja Venäjällä.

Novaja Gazetan toimittaja Vjatšeslav Izmailov on useasti sanonut epäilevänsä, että Umarov tekee yhteistyötä FSB:n kanssa. Onkin varmaa, että Umarov oli läheisissä tekemisissä Venäjän turvallisuusviranomaisten kanssa ensimmäisen ja toisen sodan välisenä aikana. Izmailov oli tuolloin yksi neuvottelijoista, joiden päämäärä oli sopia mahdollisimman monen Tšetšeniassa kidnapatun vapauttamisesta. Izmailovin mukaan Umarov oli aktiivisesti mukana järjestämässä kidnappauksia ja ihmiskauppaa, mikä on ilmeisesti syy, miksi silloinen Tšetšenian presidentti Aslan Mašadov antoi hänelle potkut kansallisen turvallisuusneuvoston sihteerin paikalta vuonna 1998. Ensimmäisen ja toisen Tšetšenian sodan välillä Tšetšeniassa pidettiin panttivankeina satoja ihmisiä, joiden joukossa oli etnisiä tšetšeeneitä, muiden Venäjän alueiden asukkaita, ulkomaalaisia toimittajia ja humanitääristen järjestöjen työntekijöitä. Niitä, joiden sukulaisten rahat eivät riittäneet, lunnaisiin pidettiin orjina.

Izmailovin mukaan Umarov haavoittui vakavasti vetäytyessään Groznyistä toisen sodan aikana tammikuussa 2000, Izmailovin mukaan häntä lääkittiin Naltšikissa Venäjän sisäministeriön suojeluksessa. Hoitoa vastaan Umarovin oli tarkoitus vapauttaa panttivankeja, ja Izmailovin mukaan hän myös piti lupauksensa ainakin osittain.

Oli miten oli, on vaikeaa uskoa, että Umarov olisi tehnyt minkäänlaisia sopimuksia Venäjän viranomaisten kanssa enää silloin kun liittovaltio ryhtyi käymään lähinnä paikallisin voimin. Aslan Mašadov sopi kiistansa Umarovin kanssa pian toisen sodan alettua, mutta seuraajakseen hän nimitti Umarovia vähemmän tunnetun Abdul-Halim Sadulajevin, kenties Umarovin kyseenalaisen maineen takia. Sadulajev eli vain vuoden kauemmin kuin Mašadov, hänet tapettiin Argunissa kesäkuussa 2006. Sadulajev oli nimittänyt Umarovin varapresidentikseen, ja näin Umarovista tuli Itškerian tšetšeenitasavallan viimeinen presidentti.

Seuraavan vuoden lokakuussa Umarov ilmoitti tšetšeenitasavallan lopettaneen olemasaolonsa, koska siitä oli tullut osa Kaukasian emiraattia. Itškerian tšetšeenitasavallan maanpaossa asuva parlamentti ja ulkoministeri Ahmed Zakajev protestoivat päätöstä vastaan, mutta sissien valtaenemmistö hyväksyi sen. Nykyään sekulaarilla nationalismilla ei enää ole jalansijaa vastarintaliikkeessä.

Pohjois-Kaukasian väkivalta on usein ollut myös väkivaltaa islamin salafistisen ja suufilaisen suuntauksen välillä. Venäjällä salafismia kutsutaan usein wahhabismiksi 1700-luvun Saudi-Arabiasta kotoisin olevan islamin suuntauksen mukaan, mutta nykyisen muotonsa salafistiliike saavutti vasta 1900-luvulla. Kaukasiaan suuntaus tuli 90-luvulla. Suurin osa alueen muslimeista on kuitenkin suufilaisia, ja esimerkiksi nykyisen Tšetšenian presidentin Ramzan Kadyrovin isä oli suufilaista islamia tunnustanut mufti, joka loikkasi separatistien leiristä liittovaltion puolelle salafistien yritettyä murhata hänet. Umarov on kiistänyt olevansa salafisti, mutta hänen seuraajansa tulevat tuskin olemaan mitään muuta. Umarovin seuraajaksi on islamistien sivuilla ilmoitettu Ali Abu Muhammad (syntyjään Aliashab Kebekov), Dagestanin avaari ja uskonoppinut. Hän hyväksyi tehtävänsä vastentahtoisesti, koska hänellä ei juurikaan ole kokemusta taistelutoiminnan johtamisesta. Umarovin jälkeen toisen Tšetšenian sodan alusta asti toimineita taistelijoita on jäljellä enää hyvin vähän, heitä on esimerkiksi Aslambek Vadalov, jolle Kebekov olisi halunnut sysätä emiraatin johtajan paikan.

Miten Doku Umarovin kuolema sitten tulee vaikuttamaan Pohjois-Kaukasian väkivaltaan? Ainakaan se ei tule loppumaan lähiaikoina. Umarov tuskin osallistui yksittäisten paikallisten iskujen toteuttamiseen, hänen roolinsa on ollut strateginen ja symbolinen. Suurimmat iskut hän on varmaankin hyväksynyt, esimerkiksi vuoden 2011 Domodedovon lentokentän pommin jälkeen hän julkaisi videon väitetyn itsemurhapommittajan kanssa.

Ihmisoikeusjärjestö Memorialin mukaan vuonna 2013 Pohjois-Kaukasian konflikti vaati 527 kuolonurhia, vuosina 2010, 2011 ja 2012 uhreja oli vastaavasti 754, 750 ja tasan 700. Väkivalta on siis laskenut tasaisen hitaasti, mutta vaikka trendi jatkuisi samanlaisena, se tulee jatkumaan vielä vuosia. Ne sosiaaliset syyt, jotka pitävät väkivaltaa yllä, ovat edelleen läsnä.

Neuvostoliiton loppuvuosina tasavaltojen korkein johto oli paikallista eliittiä, mutta virkakoneisto ja muu keskiluokka oli pääosin etnisesti venäläistä. Neuvostoliiton hajoamisen seurauksena Pohjois-Kaukasian vuorille on ensimmäistä kertaa syntynyt kansallinen huippurikas eliitti. Räjähdysmäisesti kasvaneet luokkaerot ovat muuttaneet alueen perinteistä egalitaristista yhteiskuntaa ylläpitäneen heimorakenteen korruptoituneeksi nepotismiksi, jossa kiipeäminen on mahdollista vain sukulaisuussuhteiden avulla. Levottomuudet ja korruptio pitävät investoinnit poissa alueelta, ja muuta Venäjää korkeampi syntyvyys takaa sen, että koston kierre pysyy yllä ja islamistiseen vastarintaan löytyy vapaaehtoisia näköalattomia ihmisiä, vaikka rivijäsenten odotettavissa oleva elinikä lasketaan kuukausissa.

Suosittelen lukemaan myös neljä vuotta sitten Fifissä julkaistun Novaja Gazetan Olga Bobrovan kolmiosaisen kirjoitussarjan Kaukasian emiraatista, joka on yhä ajankohtainen:

Kaukasian emiraatti, valtio jota ei ole olemassa

Kuka kukin on ja kuka tappaa kenet

Sissileirin murkinaa ja poliisin aseita

Putinin pokeripelin voittajat & häviäjät

Teksti Antti Rautiainen

Krimin kriisi uhkaa Ukrainan uudistuksia.

Kuuman sodan sijasta Krimillä on nähty hermopeliä, ja Putin on voitolla. Hän on myös korottanut panoksia. Kansanäänestyksen aikaistamisen, duuman tukeman anneksaatio- eli alueliitoslain, miehitysjoukkojen kasvattamisen, Moskovassa järjestettyjen viranomaisvetoisten suurmielenosoituksen ja valtiollisten tv-kanavien propagandan – kaikkien näiden on tarkoitus osoittaa, että Venäjän valtiojohto on tosissaan.

Voi kuitenkin olla, että Putin kieltäytyy viime hetkessä Krimin anneksoimisesta ja tyytyy autonomiaan Venäjän miehitysjoukkojen tuella. Tämä pelastaisi länsimaat täydelliseltä nöyryytykseltä ja esittäisi Putinin kompromisseihin valmiina diplomaattina. Käytännössä miehitetty, autonominen Krim olisi kuitenkin täysin Moskovan vallan alainen, samaan tapaan kuin Etelä-Ossetia ja Transnistria ovat nyt.

Venäjän hallitus bluffasi myös kesällä 2008 ylittäessään Etelä-Ossetian muodolliset rajat ja marssiessaan Goriin. Se oli uhkaus, osoitus että Venäjä olisi voinut halutessaan miehittää koko Georgian ja vaihtaa sinne haluamansa vallanpitäjät. Tätä uhkausta ei kuitenkaan ollut tarkoitus toteuttaa, Venäjän armeija vetäytyi vapaaehtoisesti takaisin Etelä-Ossetian ja Abhasian rajojen taakse ja kaikki hurrasivat “diplomatian voittoa”. Venäjällä olikin varaa olla diplomaattinen, se sai poistettua kaikki Georgian joukot (ja rutkasti epälojaaleja siviilejä) Abhasian ja Etelä-Ossetian Neuvostoliiton aikaisten hallinnollisten rajojen sisältä.

Mutta myös Krimin anneksointi on Venäjän hallitukselle houkutteleva vaihtoehto, koska se ratkaisisi kysymyksen pysyvästi. Ja länsimaat ovat jo osoittaneet, ettei niillä ole aikomusta ryhtyä todelliseen vastatoimiin. Taloudelliset toimenpiteet yksittäisiä Venäjän viranomaisia vastaan ovat mekanismi, joka luotiin korruptiotapausta tutkineen Sergei Magnitskin kuoltua Matrosskaja Tišinan vankilassa, Krimin tapauksessa tällainen toimi ei kuitenkaan ole edes läpsäisy kädelle, koska kyseessä on aivan toinen mittakaava. Hillary Clintonin heittämä Hitler-vertaus osuu nappiin, koska länsimaat toimivat nyt yhtä periaatteellisesti kuin Sudeettikriisin aikana.

Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen Ukraina suostui luopumaan ydinaseistaan Yhdysvaltojen ja Britannian Budapestin sopimuksessa tarjoamia turvallisuustakuita vastaan. On uskomatonta, että Naton kannatus Suomessa nousee, vaikka Krimin kriisi on osoittanut että länsimaiden lupauksiin on luottamista yhtä paljon kuin vuonna 1939.

Nyt molemmat osapuolet yrittävät viivytystaktiikkaa. Mutta vaikka Venäjä lopulta valtaisi loput Ukrainan tukikohdat Krimillä väkivalloin, on epätodennäköistä että Ukraina aloittaisi täysimittaisen sodan – liittolaisia sillä ei ole ja yksin se ei pärjää. Tätä kirjoittaessa näyttää siltä, että Putin on voittamassa aloittamansa pokeripelin. Mutta jos länsimaat kääntävät jyrkästi kurssiaan ja asettavat pakotteet, jotka saavat Putinin luopumaan Krimistä, tulee Putinin sisäpoliittinen asema heikentymään rajusti.

Jostain syystä Suomessa jopa Venäjä-tutkijat joutuvat ymmälleen, kun Putin väittää pokkana omien erikoisjoukkojensa olevan Krimin “paikallisia vapaaehtoisia”. Suomalaiset ovat aina yhtä yllättyneitä kun joku valehtelee politiikassa. Ei Venäjälläkään toki valehdella ihan mitä tahansa, valehteluun pätee samanlaiset säännöt kun lahjusten antamiseenkin. Mutta tällainen valhe Venäjällä hyväksytään, onhan kyse tärkeistä kansallisista intresseistä. Onneksi venäläiset eivät ole läheskään yhtä naiiveja kuin suomalaiset, ja suuri osa heistä näkee median sumutuksen läpi.

Miksi Putin sitten aloitti tällaisen pelin? Älkää puhuko kaasuputkista, yksikään niistä ei mene Krimin kautta. Krimillä on hyödyntämättömiä kaasuesiintymiä, mutta tämän konfliktin syyt eivät ole taloudellisia. Alueen budjetista puolet tulee keskushallinnolta, se on Euroopan toisiksi köyhimmän maan köyhempiä alueita.

Krimin miehityksen tarkoitus on näpäyttää Ukrainan uusia hallitsijoita Janukovitšin syrjäyttämisestä, turvata Mustanmeren laivaston tukikohta ja osoittaa, että Venäjä on tosissaan ulkovenäläisten ja venäjänkielisten oikeuksien ajamisessa. Ulkovenäläisten oikeudet ovat olleet yksi Putinin ideologian keskeisimmistä komponenteista viimeistään Tallinnan pronssisoturikiistasta asti. Tarkoitus on siirtyä poikkikansallisen imperiumin konseptista nationalistiseen doktriiniin, jossa valtion oikeutus on kuviteltujen kansanryhmän intressien puolustaminen. Idea ei Venäjällä mitenkään mikään uusi, yksi edellisen Krimin sodan pääsyistä oli tsaarien itselleen ottama tehtävä ottomaanien valtakunnan kristittyjen oikeuksien takaajana. Nyt uskonto on vain vaihtunut kansallisuuteen. Venäjä on valmis maksamaan kalliin hinnan tästä projektista – uskon, että Kreml ymmärtää, että nyt koko muu Ukraina lipuu niin kauas länteen kun se päästetään.

Viime viikolla Barroso ilmoitti, että Eurooppa on valmis lainoittamaan Ukrainaa 11 miljardilla, eli tarjous on yli kaksi kertaa parempi kuin marraskuussa. Jos sama raha olisi oltu valmiita antamaan neljä kuukautta sitten niin kaikelta verenvuodatukselta olisi vältytty.

Huolestuttavimmat uutiset Krimillä kertovat aktivistien ja journalistien kidnappauksista. Viisi viikonloppuna kadonnutta löytyi eilen, Berkut-mellakkapoliisit olivat ryöstäneet heidän rahansa. Neljä henkilöä on kuitenkin edelleen teillä tietymättömillä. Venäjän joukkoja Krimilla komentaa kenraaliluutnantti Igor Turtšenok, Memorialin mukaan hänen komentamiin joukkoihin liittyi ainakin seitsemän siviilin katoaminen ja murha Tšetšeniassa.

Kukaan meistä ei halua sotaa, ei edes hallitusten kärjistyvää vastakkainasettelua. Mutta kun kyseessä on bluffaus, sotaa eniten pelkäävä häviää eniten. Tuttavani Kiovasta yli vuosikymmenen takaa, pitkäaikainen ihmisoikeusaktivisti kommentoi Facebookissa, miten kriisin myötä ollaan hyllytetty monia niistä korruption vastaisista aloitteista, jotka käynnistettiin heti Janukovitšin pakomatkan alettua. Piiritysmentaliteetti estää uudistukset, ja sekin määrä vallankumousta, mikä Ukrainassa oli aluillaan, tyrehtyy.

Janukovitš ei lähtenyt pakoon mielenosoittajia, vaan joku ryhmä hallitsevan luokan sisällä sanoi, että hänen on aika lähteä, kenties oligarkit Ahmetov ja Fitaš. Vallankaappauksessa oli kuitenkin paljon vallankumouksen elementtejä, Kiovan Maidanin mielenosoittavat osoittivat kiistatta sekä sankaruutta että luovaa itseorganisaatiota. Samalla he myös todistivat, että itseorganisaatio ei välttämättä ole sama asia kuin antiautoritaarisuus.

Maidanilta puuttuivat työväenluokkaisille vallankumouksille tyypilliset demokraattiset neuvostot ja yleiskokoukset, joita on Bosnian käynnissä olevan liikehdinnän aikana muodostunut lähes joka kaupunkiin. Maidanilla spontaani itseorganisaatio suuntautui lähinnä täysin teknisten ja militarististen pulmien ratkaisuun, valtaa käytti lähinnä hierarkkinen koneisto, jota kontrolloivat ennen liikehdintää muodostuneet liberaalit ja nationalistiset poliittiset struktuurit. Yleiskokousta vastaava “vetše” oli lähinnä yleisö, jonka tehtävä oli taputtaa käsiä ja hurrata, vaikka se kieltäytyikin kompromissista Janukovitšin kanssa ja komensi sen allekirjoittaneet poliitikot polvilleen. Totta kai huutokuoro on parempaa kun kaikenlaisen demokratian puute, mutta se ei vielä ole neuvosto eikä yleiskokous. Suurin osa todellisista päätöksistä tehtiin muualla kuin vetšessä, mutta päätös marssia parlamentille 18.2. oli joukon yhteinen.

Ensi näkemältä näyttää, että Maidanin poliittiset pisteet on kerännyt lähinnä äärioikeisto. Svoboda-puolueella on kolme paikkaa hallituksessa ja Svobodaa radikaalimmistakin ryhmistä on tullut salonkikelpoisia. Mutta Svobodan suosio on laskenut, koska mielenosoittajien enemmistö koki puolueen sooloilevan liikaa. Svobodaa radikaalimman, katutaisteluissa kunnostautuneen Oikean sektorin johtaja Dmitri Jaroš haluaa kokeilla onneaan presidentinvaaleissa, mutta mielipidetiedustelut lupaavat hänelle vaivaista 1,6 prosentin kannatusta. Oikeistoradikaalit miehittävät edelleen valtaamansa kommunistipuolueen toimistoa, mutta muusta omankädenoikeudesta he ovat pidättäytyneet vallankeikauksen ensimmäisten päivien jälkeen.

Äärioikeisto teki ison osan protestiliikkeen kovasta työstä ja maksoi siitä kalliin hinnan marttyyreina, mutta nyt he ovat yleisen mielipiteen panttivankeina eivätkä voi juurikaan edistää omaa agendaansa. Ilmeisesti äärioikeiston rooliksi jää toimia liberaalien talousuudistusten turvaajina, EU vaatii kaasun kuluttajahintojen viisinkertaistamista ja viikko sitten Ukrainan valtionvarainministeriö ehdotti eläkkeiden puolittamista työssäkäyviltä eläkeläisiltä. Jos Ukrainan äärioikeisto pysyy luomansa hallituksen takana, vallankeikauksesta saattaa hyvinkin tulla sen poliittinen hauta.

Vasemmiston ja anarkistien rooli on ollut lähinnä haukkua koirina karavaanin vieressä, kuten on usein käynyt entisen Neuvostoliiton alueella. Muutamia poikkeuksiakin on ollut. Venäjänkielisillä alueilla mielenosoitukset olivat pienempiä kuin lännessä, mutta nationalistit olivat suhteellisesti heikompia. 19. tammikuuta anarkistit jopa onnistuivat vähäksi aikaa karkottamaan nationalistit Harkovan Maidanilta. Opetusministeriön valtaus Kiovassa oli anarkistien, vasemmistolaisten ja liberaalien opiskelija-aktivistien projekti, Svoboda-puolueen aktivistit yrittivät häätää valtaajia pari kertaa, mutta he joutuivat pakenemaan päättäväisen vastarinnan tuloksena. Ikävä kyllä opiskelijat kuitenkin poistuivat rakennuksesta ministerin palkattua vasemmistoliberaalin avustajan ja suostuttua osiin vaatimuksista.

Ehkä suosikkini Kiovan aktioista oli kuitenkin Ukrainan No Borders -ryhmän tekemä ratsia Ukrainan siirtolaisuusvirastoon 25. helmikuuta, jossa he etsivät todisteita laittomasta yhteistyöstä pakolaisten lähtömaiden viranomaisten kanssa.

Lisäksi paikoin näyttää siltä, että protestiliikkeellä voisi olla valmiuksia johonkin enempäänkin kun vain kierrättämään eliittiä. Kiovan Maidanilla vaadittiin, että sadan rikkaimman oligarkin tulisi tilittää kymmenesosa tuloistaan valtiolle, ja Vinnitsassa ja Žitomirissä yritettiin vallata saksalaisomistuksessa olevia tehtaita.

Putinin luoma uhka nostattaa maanpuolustushenkeä, joka tekee tällaiset aloitteet mahdottomaksi. Putin on niin kova taantumuksellinen, että häneltä voi hyvinkin onnistua sellaisenkin hallitusten vakauttaminen, jota hän itse vastustaa. Venäjällä on nyt tärkeintä vastustaa miehitystä ja sotaa, mutta toivottavasti Ukrainan liike jatkaa ulkoisista uhkakuvista huolimatta sillä tiellä mitä ollaan jo aloiteltu, vaikka se on varmasti viimeinen asia, jota uudet vallanpitäjät haluavat.

Loppulausunto

Teksti Antti Rautiainen

Putinin virkaanastujaismielenosoituksissa pidätetty Aleksandra Naumova vastaa Venäjän oikeuslaitokselle.

6. toukokuuta 2012 Aleksandra oli 18-vuotias ja sukunimeltään Duhanina. Päivää myöhemmin Putin oli astumassa presidentinvirkaan kolmatta kertaa. Putinin ajan alkaessa Aleksandra oli juuri täyttänyt kuusi vuotta, ja vaikutti siltä että hän ehtisi täyttää kolmekymmentä ennen kuin Putinin aika tulisi loppumaan.

Aleksandra liittyi kymmeniintuhansiin tyytymättömiin mielenosoittajiin. Tuon päivän tapahtumien vuoksi Aleksandra on elänyt valvontapanta jalassaan yli puolitoista vuotta, vankina omassa kodissaan. Tammikuussa syyttäjä vaati Aleksandralle kuuden vuoden vankilatuomiota. Loppulausunnossaan Aleksandra vastasi syyttäjän vaatimuksiin näin:

Aluksi luulin, että tämä olisi joku älytön virhe. Mutta kuultuani, mitä syyttäjät puhuvat ja kuinka pitkiä tuomioita he vaativat, ymmärsin että meille kaikille kostetaan. Kostetaan, koska olimme siellä ja näimme mitä tapahtui. Kuka järjesti tungoksen, ja miten ihmisiä hakattiin julmasti ilman syytä. Kostetaan siitä, että emme taipuneet emmekä pyytäneet anteeksi olematonta syyllisyyttämme. Emme esitutkinnan aikana emmekä oikeudessa. Ja lisäksi minulle kostetaan siitä, etten auttanut heidän valheitaan ja kieltäydyin vastaamasta heidän kysymyksiinsä.

Varmaankin olen raskaasti syyllinen, niin raskaasti että sen paino kiskoo minut kuudeksi vuodeksi vankileirille. Ainoastaan me ansaitsemme tällaisen rangaistuksen. He pelkäävät todellisia rikollisia. Me olemme ulkopuolisia, jotka häiritsivät heitä, joten päädymme vankilaan. Mutta omiinsa he eivät koske.

Arvoisa puheenjohtaja, teidän tulee päättää, miten tehdä heidät vielä onnellisemmiksi meidän kohtaloidemme hinnalla. Miten he saavat uusia virkoja, prenikoita ja palkintoja.

Mutta siltikin, mistä hyvästä kuusi vuotta? Mitkä vähintään kahdeksan tähdättyä heittoa minä tein? Mistä ne tulivat? Keneen tähtäsin ja keneen osuin? Heidän tulisi ensin esittää tarkasti tapahtumien kulku, todistaa väitteensä ja vasta sitten laittaa vankilaan. Kyse on kuitenkin kuudesta vuodesta, ei mistään huviretkestä. Mutta tähän asti näkemämme ei ole edes valhetta vaan valheellista demagogiaa ilman mitään faktoja. Leikkiä ihmiselämillä. Jos heillä olisi ollut kahdeksan videopätkän sijasta 188 pätkää, olisivatko he väittäneet, että heitin poliisia 188 kertaa?

Olette kuulleet kahta asianomistajaa, OMON-mellakkapoliisia, jotka niin sanotusti kärsivät minun niin sanotusta väkivallastani? He ovat kaksi tai kolme kertaa kokoisiani ja yltä päältä panssarissa. Ensimmäinen ei tuntenut mitään, toistakaan en vahingoittanut. Hän on ilmoittanut ettei vaateita ole. Tämäkö oli mellakointia ja väkivaltaa, jonka vuoksi minut halutaan lähettää vankilaan kuudeksi vuodeksi?

Ai niin, unohdin vielä pullollisen kotikaljaa. Viisi vuotta vankilaa on varmaankin sopivasti yhdestä pullosta, ja kahdeksasta heitosta saan vielä yhden lisävuoden. Kirjattakoon näin, jotta ainakin tietäisin kotikaljan arvon. Ja kerrottakoon vielä missä minun mellakointini alkaa ja missä se loppuu, missä alkaa väkivalta virkamiestä vastaan? Ja miten ensimmäinen eroaa toisesta? En ole ymmärtänyt mitään, missä ovat tuhopoltot? Pogromit? Omaisuuden tuhoaminen? Ja missä olen minä? Mitä minä hävitin? Mitä minä poltin? Mitä tuhosin? Kenen kanssa olin salaliitossa? Miten se on todistettu? Ilmeisesti minut halutaan tuomita neljäksi vuodeksi mellakoinnista vain siitä hyvästä että olin paikan päällä? Ilmeisesti olen mellakoinut, koska olin paikalla mielenosoituksessa, joka oli alun alkaen rauhanomainen. Mitään muuta en ole tehnyt!

Katsokaa näitä ihmisiä. He eivät ole murhaajia, eivät varkaita eivätkä huijareita. Mikä tahansa vankeustuomio kelle tahansa meistä ei olisi pelkästään epäoikeudenmukaista, se olisi katalaa. Monet ovat sanoneet, että minun kannattaisi osoittaa katumusta, pyytää anteeksi ja sanoa, mitä tutkijat haluavat minun sanovan. Mutta en pidä tarpeellisena osoittaa katumusta, anteeksipyynnöstä puhumattakaan. Maassamme on perinne, että nämä ihmiset ovat koskemattomia, vaikka useat tapaukset siitä, miten he ovat suojelleet huumekauppaa, prostituutiota tai raiskauksia ovat yleisesti tunnettuja. Aivan hiljattain uutisoitiin uudesta tällaisesta tapauksesta Lipetskin läänissä.

Syyttäjän versio ei ole vain naurettava, se on täysin absurdi ja perustuu yksinomaan mellakkapoliisien lausuntoihin. Onko siis niin, että kuka tahansa, joka on pukenut uniformun päälleen on lähtökohtaisesti rehellinen ja pyhä?

Arvoisa puheenjohtaja, kahdeksan kuukauden oikeudenkäynnin aikana puolustus on esittänyt niin vankat todisteet syyttömyydestämme, että jos te lähetätte meidät vankileirille, runtelette elämiä ja kohtaloita aivan turhaan!

Yrittääkö valtiovalta niin kovasti tuomita meidät näytösoikeudenkäynnissä, että se on siihen valmis? Virkamiehelle, raiskaajalle ja rikolliselle poliisille annetaan ehdonalaista, koska he ovat omaa väkeä. Me päädymme vankilaan, koska olemme mitättömyyksiä, meillä ei ole rikkauksia. Mutta jostain syystä olen varma, että vankilassa tulen olemaan vapaampi kuin monet heistä, koska omatuntoni on puhdas. Mutta ne jotka pysyvät vapaalla jalalla, ja niin sanotusti puolustavat järjestystä ja vapautta, tulevat elämään ikuisesti häkissä.

Osaan tunnustaa virheeni, ja jos minulle esitettäisiin todisteet siitä, että tein jotain laitonta, niin tunnustaisin. Mutta kukaan ei selittänyt minulle mitään, näen pelkkiä valheita ja raakaa voimankäyttöä. Jälkimmäisen avulla voi kuristaa ja raahata, kuten minulle tehtiin. Mutta voimankäytöllä ja valheilla ei voi todistaa mitään. Kukaan ei ole todistanut syyllisyyttäni. Olen varma että olen oikeassa ja syytön.

Lopuksi haluan lainata Gianni Rodarin satua Cipollinosta.

– Voi isäparkani! Sinut on laitettu vankikoppiin kuin olisit rikollinen, yhdessä roistojen ja ryöväreiden kanssa.

– Ei suinkaan, poikaseni – isä keskeytti hänet hellästi. Vankilahan on täpötäynnä rehellisiä ihmisiä!

– Miksi he ovat vankilassa? Mitä pahaa he tekivät?

– Eivät mitään, poikaseni. Juuri siksi heidät laitettiin vankilaan. Rehelliset ihmiset eivät ole prinssi Sitruunalle mieleen.

– Eli vankilaan joutuminen on suuri kunnia?

– Niin se on. Vankilat on rakennettu niitä varten, jotka ryöstävät ja murhaavat, mutta prinssi Sitruunalla kaikki on nurinpäin – varkaat ja murhaajat ovat hänen luonaan palatsissa, ja rehelliset kansalaiset istuvat vankilassa.

Aleksandralle ja seitsemälle muulle Putinin virkaanastujaismellakoista syytetylle luetaan tuomiot 21. helmikuuta.

Moskovan antifasistit armahdettiin

Teksti Antti Rautiainen

Mutta moni poliittinen vanki jäi yhä vankilaan.

Perjantaina 10. tammikuuta Moskovan Basmannin alueen oikeus (vastaa Suomen käräjäoikeutta) lopetti rikostutkinnan Aleksei Olesinovia, Aleksei Sutugaa, Aljon Volkovia ja Babken Gukasjania vastaan. Kaikkia neljää syytettiin ”huliganismista”, ja tästä syytetyt ja tuomitut vapautetaan Sotšin talviolympialaisten hengennostattamisen vuoksi hyväksytyn armahduslain nojalla. Heillä oli myös lievempiä, jo vanhentuneita syytteitä.

Kirjoitin Olesinovin pidätyksestä lähes kaksi vuotta sitten, viime kesänä hänet ja Sutuga päästettiin vastaamaan syytteisiin vapaalta jalalta yli vuoden tutkintavankeuden jälkeen. Heitä, ja vasta viime perjantaina tutkintovankeudesta vapautettua Volikovia syytettiin yhteenotosta äärioikeistolaisten vartijoiden kanssa Moskovan Vozduh-klubilla joulukuussa 2011. Vartijat väittivät konsertin yleisön syyllistyneen ilkivaltaan. He keskeyttivät konsertin, ajoivat yleisön kadulle ja ottivat osan järjestäjistä panttivangeiksi odotellessaan tovereidensa saapuvan paikalle ilkivallan aiheuttamia saatavia perimään. Järjestäjät yrittivät poistua paikalta, ja vartijat ampuivat heitä kumiluodeilla. Seurasi yhteenotto, jonka konsertin yleisö voitti.

Venäjän poliittinen poliisi, Ekstremismin vastaisen toiminnan keskus käytti tapausta hyväkseen saadakseen kaksi tunnettua antifasistia, Sutugan ja Olesinovin lukemaan tiilenpäitä. Aluksi heitä syytettiin myös pari viikkoa aikaisemmin sattuneesta tapauksesta, jossa 16-vuotias natsi pahoinpideltiin tämän tehtyä kadulla sieg heil-tervehdyksen, mutta lopulta tästä tapauksesta syytettiin vain Volkovia ja Gukasjania. Nuori natsi todisti Olesinovia ja Sutugaa vastaan, vaikka molemmilla oli raudanvarma alibi. Tämä ei ole ainoa tapaus, jossa uhriksi joutunut natsi pyrkii kostamaan tunnetuille antifasisteille kun todelliset tekijät ovat tuntemattomia. Volkov ja Gukasjan armahdetiin perjantaina myös näistä syytteistä.

Nyt päättyneen prosessin päämäärät olivat paljon laajemmat kun vain kahden tappelun selvittely. Esimerkiksi tapauksen johdosta kuulustellulta. Alina Kolosovskajalta kyseltiin lähinnä Aleksei Gaskarovista, joka pidätettiin jälleen viime huhtikuussa. E-keskuksen päämäärä on yleensä avainhenkilöiden neutralointi, ei rikosten selvittely.

Toukokuussa 2012 tapahtuneista Putinin virkaanastujaismellakoista syytetyistä armahduslaki koski vain neljää. Kolmetoista syytettyä on yhä vangittuna (Gaskarov on yksi heistä), kaksi kotiarestissa, viisi matkustuskiellossa ja kaksi on jo tuomittu. Vakavimmat syytteet kohdistuvat kahteen vasemmistorintaman jäseneen, joita syytetään “mellakan järjestämisestä”, vaikka video ja lukuisat silminnäkijälausunnot osoittavat, että yhteenotto oli poliisin valmistelema.

27. joulukuuta armahdettiin myös Irina Lipskaja, jota syytettiin kahdesta hyökkäyksestä äärioikeiston konsertteja vastaan vuosina 2011 ja 2012. Samalla viikolla armahdettiin myös kolme Nižni Novgorodin antifasistia, joiden vastainen rikosprosessi jatkui lähes kolme vuotta. Kaksi Nižni Novgorodissa epäiltyä aktivistia joutui kuitenkin pakenemaan kaupungista ja piileskelemään viranomaisia, eikä armahdus näin ollen koske heitä. Vankilassa on yhä myös Igor Hartšenko, joka tuomittiin elokuussa Moskovassa vankilaan kolmeksi ja puoleksi vuodeksi. Häntä syytettiin konsertin puolustamisesta uusnatsien hyökkäystä vastaan heinäkuussa 2011.

Armahduslaki ei tietenkään koske pelkästään antiautoritaarista oppositiota. Viranomaiset eivät pidä tarkkaa lukua armahdettujen määrästä, mutta armahdettuja arvioidaan olevan kymmeniätuhansia. Myös monia äärioikeiston poliittisia vankeja on armahdettu. Esimerkiksi 16 natsia, jotka hyökkäsivät ydinvoiman vastaiselle protestileirille Siperian Angarskissa kesällä 2007 ja pahoinpitelivät Ilja Borodaenkon kuoliaaksi, tuomittiin myös huliganismilain nojalla. Venäjän viranomaiset pyrkivät usein esittämään äärioikeiston väkivallan epäpoliittisena häiriköintinä, minkä vuoksi vakavistakin natsien tekemistä rikoksista rangaistaan usein huliganismi-pykälän perusteella.

Kaikista puutteistaan huolimatta armahduslaki on kuitenkin osoitus siitä, ettei Venäjän nykyinen hallinto ole immuuni mielenilmauksille. Terrori-iskujen uhan vuoksi Sotšin olympialaiset tullaan käymään kasarmitunnelmissa ja taloudellisesti ne ovat katastrofi. Mutta olympialaiset ja muut kansainväliset hankkeet myös takaavat sen että imagolla on edelleen merkitystä Venäjän johdolle.