Tyylikkäät tyylistit

Teksti Veli Itäläinen

Miten Kekkonen tuhosi Neuvostoliiton?

Viime vuosina Venäjällä on tulvinut kirjoja, TV-sarjoja ja elokuvia, jotka tuovat neuvostoaikaan sellaisia näkökulmia jota aikalaistuotannot joutuivat välttämään – vankileirejä, seksuaalisuutta, toisen maailmansodan todellisuutta propagandan myyttien alta ja nuorison alakulttuureita. Viimeistä edustavat muun muassa Miša Basterin valokuvakirja 1980-luvun huligaanit, sen julkaisemisen yhteydessä viime vuonna Moskovan maneesissa järjestetty valokuvanäyttely, ja Valeri Todorkovskin elokuva Stiljagi, joka kertoo Neuvostoliiton ensimmäisestä sodanjälkeisestä nuorison alakulttuurista. Elokuvan englanninkielinen nimi on Hipsters. Huonomminkin olisi voinut kääntää, mutta assosiaatiot menevät kuitenkin ohi – kyse on kuitenkin aivan erityisestä nuorison alakulttuurista, joka alueellisuudestaan huolimatta ansaitsee oman nimityksen muissakin kielissä. Elokuvan tyylilajiksi on valittu musikaali, mikä sopii erinomaisesti – juuri musikaalit olivat aikanaan ”tyylistien” itsensä suosiossa. Minulla DVD lojui vuoden ajan, mutta en kiirehtinyt koska teema ei ollut vanhenemassa mihinkään. Ja taannoin löysinkin seuraa joka ei ollut vielä nähnyt elokuvaa.

Tyylistien alakulttuurin juuret olivat sotasaaliiksi saaduissa vaatteissa, levyissä, elokuvissa ja muotilehdissä. Sodasta toipuvan Neuvostoliiton eliitin nuoriso halusi jotain uudenlaista , ja amerikkalaisella tyylillä oli mitä tarjota. Vaihtoehdoksi neukkulan tylsyydelle tulivat jazz, swing, boogie-woogie ja amerikkalaista pukeutumista liiotellen kopioiva tyyli – kirkkaat ja leveät housut ja kravatit, John Paynen Swingin tahdissa -elokuvassa käyttämät porokuvioiset villapaidat ynnä muut. Myöhemmin kuvaan tuli myös rock ja jopa rasvaletit. Amerikkalaisen kulttuurin ihailuun ei kuitenkaan liittynyt mitään politiikkaa, tyylistit olivat korostetun epäpoliittisia, mikä sekin tietysti oli kapinaa Neuvostoliitossa.

On mielenkiintoista verrata tyylistejä Natsi-Saksassa kymmenisen vuotta aikaisemmin syntyneeseen swingjugend -alakulttuuriin, koska vertailu paljastaa kuinka erilaisia järjestelmiä Natsi-Saksa ja Stalinin ajan Neuvostoliitto olivat kaikista samanlaisuuksista huolimatta. Swingjugend ei välttämättä ole historian ensimmäinen nuorison alakulttuuri, mutta se oli varmaankin ensimmäinen nimenomaan musiikkityylin ympärille syntynyt, joka todettiin uhaksi yleiselle järjestykselle ja moraalille.

Miksi swngjugend ilmaantui ennen tyylistejä? Selvästikin Natsi-Saksa oli Neuvostoliittoa avoimempi järjestelmä, jonne länsivirtaukset päätyivät helpommin. Ja mikä ehkä merkittävää, 1930-luvun Natsi-Saksa pyrki ennen kaikkea tietynlaiseen modernisaatioon, jossa joukkotiedotusvälineiden avulla luotiin tarkoituksella luokkarajat ylittävää massakulttuuria – ja nuorison alakulttuuri voi syntyä vain vastavoimaksi massakulttuurille. 1930-luvun Neuvostoliitossa oli samanlaisia pyrkimyksiä, mutta pohjimmiltaan se oli kuin muinainen itämainen despotia, jossa miljoonat kaivoivat kanaaleja lähes paljain käsin.

Ehkä vielä mielenkiintoisempaa on, miksi swingjugendia kohdeltiin niin paljon kovemmalla kädellä kuin tyylistejä. Swingjugendin vainoaminen tosin käynnistyi tosissaan vasta sodan aikana, ja sotatilassa asenteet aina kovenevat entisestään. Neuvostoliitossa taas tyylistien vastaisia lehtikirjoituksia julkaistiin ainakin vuodesta 1949 alkaen. Mutta en ole löytänyt yhtään viittausta, että yhtäkään tyylistiä olisi koskaan lähetetty vankileireille poliittisena vankina. Tokia monia tuomittiin pimeästä levykaupasta yms. yrittäjyydestä, mutta Stalinin loppukauden aikana ”talousrikosten” tuomiot olivat vain murto-osa poliittisille vangeille lätkäistystä 25-vuoden kakusta, ja spekulanttien kohtelu vankileireillä myös huomattavasti parempaa. Erityisen mielenkiintoista on, että Stalinin ajan oikeuskäytännössä oli (varsinaisen rikoslain ulkopuolisia) pykäliä esimerkiksi ”länsimaisen kulttuurin ihailemisesta”, ja vielä ainakin 1920-luvulla ihmisiä lähetettiinkin vankileireille epävirallisten tanssien järjestämisestä. Mutta miksi näin ei enää toimittu 1940-luvulla?

Ilmeisesti huolimatta siitä, että Stalinin ajan loppua kohti poliittisten vankien tuomiot vain kovenivat, joiltain osin järjestelmän ote alkoi löystymään. Pääsyy tyylistien säästymiseen kuitenkin lienee se, että he olivat pääosin nomenklatuuran, taloudellisesti etuoikeutetun puolue-eliitin lapsia – kansan valtaosalla ei ollut mitään mahdollisuuksia saada käsiinsä länsimaista musiikkia tai vaatteita. On hyvin mahdollista, että Neuvostoliittoon oli sen ensimmäisen kolmen vuosikymmenen aikana vakiintunut paljon jyrkempi luokkajako kuin yksityiskapitalismiin järjestelmän virallisesta retoriikasta huolimatta melko myönteisesti suhtautuneessa Natsi-Saksassa.

Kaikista Neuvostoliiton alakulttuureista tyylistit myös integroituivat lopulta parhaiten yhteiskuntaan. Tämä ei yllätä – viimeisten 60 vuoden kehitys on jatkanut jatkuvasti suuntaan jonka he laittoivat alulle. Merkittävä osuus myöhemmän Neuvostoliiton muusikoista, näyttelijöistä ja muista kulttuurivaikuttajista, esimerkiksi Aleksei Kozlov, Galina Voltšek, Natalia Fatejeva ja Oleg Anofriev olivat nuoruudessaan tyylistejä. Myöhemmän Neuvostoliiton länsivaikutteiset alakulttuurit, esimerkiksi hipit ja punkkarit, joiden vastoinkäymisiin 1980-luvulla viitttasin täällä, ovat edelleenkin vastakulttuuria. Mutta vaikutteita tyylistien kulttuurista, esimerkiksi puheenparresta, on periytynyt kaikille tämän päivän alakulttuureille ja nuorison alakulttuurirajat ylittävälle slangille – esimerkkinä tästä sana tšuvak joka kääntyy parhaiten ”jätkäksi” tai ”kaveriksi”. Tätä nuorisokulttuurien jatkumoa kunnioittaa myös Todorkovskin elokuva hienossa päätöskohtauksessaan.

Suomella on oma erityinen osansa tyylistien alakulttuurin historiassa. Helsingissä heinäkuussa 1962 järjestettyä maailman nuorison festivaalia yrittivät estää niin työnantajat, kokoomus kuin sosiaalidemokraatitkin. Kun Kekkonen lopulta näytti festivaaleille vihreää valoa, kommunismia vastustaneet nuoret järjestivät Helsingissä vielä tähänkin päivään asti suurimman sotien jälkeisen mellakan.

Neuvostoliitosta festivaaleille tulleet nuoret taas marssivat ensitöikseen kauppoihin kahmimaan Elviksen ja Ray Charlesin levyjä. Tämä kiinnostus oli musiikillisen lisäksi myös taloudellista – vielä 1970-luvun loppupuolella Leningradin pimeillä markkinoilla sai tuontivinyylistä maksaa jopa insinöörin kahden viikon palkan (tosin on muistettava, että Neuvostoliitossa insinööreille maksettiin huonommin kuin ammattitaitoisille teollisuustyöntekijöille). Viime vuosina ilmestyneissä muistelmakirjoissa vanhat tyylistit kertovat, että maailman nuorison festivaalin jälkeen Neuvostoliiton pimeille markkinoille tulvi niin paljon länsivinyyliä, että perinteinen tapa kopioida levyjä maanalaisissa pajoissa röntgenfilmeille väheni. Tällaisia äänenlaadultaan melko kamalia levyjä kutsuttiin ”tanssiksi luiden päällä”, koska usein nämä röntgenfilmit olivat käytettyjä, joten niitä koristivat luurangot. Tapa tosin varmaan väheni myös siksi, että vuonna 1964 perustettu Melodija-levymonopoli alkoi julkaista myös länsimusiikkia.

Tarjonnan kasvun myötä tyylistien mieltymyksistä tuli pikkuhiljaa valtavirtaa, ja 30 vuodessa maan nuorison moraali pääsi niin hunningolle että koko järjestelmä romahti ja Neuvostoliitto hajosi. Kiitos tästä kuuluu siis Kekkoselle.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *


Voit käyttää näitä HTML-tageja ja attribuutteja: <a href="" title=""> <abbr title=""> <acronym title=""> <b> <blockquote cite=""> <cite> <code> <del datetime=""> <em> <i> <q cite=""> <s> <strike> <strong>