En tarvitse diplomatiaa

Teksti Veli Itäläinen

Venäläinen reaalianarkismi vastaan suomalainen korporativismi.

Kaksi viikkoa sitten lupasin tänään kertoa, mitä mielestäni suomalaiset voisivat tehdä demokratian edistämiseksi Venäjällä. Toisin kuin Suomessa, Venäjällä kuitenkin tapahtuu joka viikko jotain mielenkiintoista, joten ensin siitä.

Helmikuun alussa ”Anonyymin” nimellä toimineet hakkerit vuotivat nettiin Naši-järjestön perustajan ja entisen johtajan Vasili Jakimenkon, ja järjestön nykyisen lehdistösihteerin Kristina Potuptšikin sähköposteja. Sähköposteja on analysoitu laajasti blogeissa, esimerkiksi Jakimenkon todelliset tulot näyttävät ylittävän viralliset moninkertaisesti. Osa kirjeenvaihdosta palvelunestohyökkäysten organisoimista erilaisia kriittisiä tiedotusvälineitä vastana, ja ainakin Kommersant-lehti yrittää nyt saada Našin oikeuteen tästä muun muassa presidentti Medvedevin tuomitsemasta käytännöstä. Našistien joutuminen oikeuteen on tietysti äärimmäisen epätodennäköistä, mutta mielenkiintoisia ovat myös tiedot siitä, ketä bloggaajia Kreml tukee ja kuinka suurilla summilla. Palkkiohaarukka näkyy vaihtelevan sadasta eurosta jopa kuuteensataan euroon kirjoitusta kohti.

Venäläiset muistuttavat suomalaisia enemmän kuin mikään muu kansa, ehkä virolaisia ja muita itämerensuomalaisia kansoja lukuun ottamatta. Mutta on yksi asia, missä venäläiset ja suomalaiset eroavat kuin yö ja päivä – se on suhtautuminen virkavaltaan ja auktoriteetteihin. Kaikki Venäjän kansan rakastamat kulttuurivaikuttajat, Jeseninistä Vysotskiin, ovat aina olleet ainakin jossain määrin napit vastakkain viranomaisten kanssa. Jopa monet merkittävimmät luonnontieteilijät ovat tavalla tai toisella taistelleet valtiovaltaa vastaan.

Verensiirtojen kehittäjä Bogdanov teki itsellään kuolemaan johtavan ihmiskokeen jouduttuaan konfliktiin valtiojohdon kanssa, tulevan nobelistin Landaun henki oli hiuskarvan varassa hänen kannustettuaan kansaa vallankumoukseen Stalinia vastaan, vetypommin kehittäjästä Saharovista tuli dissidenttiliikkeen johtaja. Opiskellessani sovellettua matematiikkaa Moskovassa ihmettelin, miten niin kaavamainen ja kovan laskurutiiniin opettamiseen keskittyvä järjestelmä saattoi aikanaan kehittää niin loistavia tiedemiehiä. Mutta mikään lahjakkuus ei Venäjällä synny järjestelmästä vaan antagonismista järjestelmää vastaan.

Kun osallistuin ensimmäistä kertaa protesteihin Venäjällä lähes viisitoista vuotta sitten, minut hurmasi venäläisten terve kriittisyys kaikkia virallisia instituutioita kohtaan. Tämä oli tuulahdus raikasta ilmaa suomalaiseen korporativismiin verrattuna. Minusta vaikutti siltä, että riippumattoman kansalaistoiminnan mahdollisuudet Venäjällä olisivat lähes rajattomat, siinä missä Suomessa puolueista ja erilaisista valtion tuista riippumatonta kansalaistoimintaa edustavat enintään Jehovan todistajat. Kiitos tästä taitaa kuulua Snellmanille, joka toi Suomeen hegeliläisen filosofian, jossa kansalaisyhteiskunta nähdään valtion jatkeena eikä sen vastavoimana.

Sittemmin tämä ensi-ihastukseni on kyllä karissut. Venäläiset ymmärtävät, että poliiseista, virkamiehistä ja kapitalisteista pitää pysyä mahdollisimman kaukana, mutta he pelkäävät, että ilman näitä ajauduttaisiin täyteen sekasortoon. Ja tämän vuoksi näiden väärinkäytöksiä ollaan valmiita sietämään jopa enemmän kuin Suomessa, jossa jokainen poliisin laiminlyönti ja virkamiehen tai poliitikon lahjus on jotain aivan käsittämätöntä ja varmasti vain poikkeustapaus. Venäläisten asenne virkavaltaa kohtaan edustaa reaalianarkismia, he jakavat anarkistien negatiivisen ohjelman eli analyysin virkavallan ja kapitalistien yhteiskunnallisesta roolista, mutta he eivät ole valmiita hyväksymään anarkistien positiivista ohjelmaa eli ideaa siitä, että elämä ilman kapitalisteja ja virkavaltaa olisi mahdollinen. En tiedä, onko tämä lopulta parempi vai huonompi asia kuin suomalaisten horjumaton vakaumus, että kapitalisteja ei kiinnosta mikään muu kuin työpaikkojen luominen, eikä poliitikkoja mikään muu kuin kansan hyvän pyyteetön edistäminen.

Lisäksi venäläisten virkamiesten joukosta löytyy aina myös aitoja pilliin puhaltajia, kuten kirjoitin jo kaksi vuotta sitten. Viimeisimmät ovat Samaran vaalilautakunnan numero 655 puheenjohtaja Irina Kolpakova, joka kertoi miten kaupungissa junailtiin Yhtenäisen Venäjän vaatima 70 prosentin kannatus, ja laittomia maakauppoja Krasnodarin alueella vastustanut tuomari Dmitri Novikov, jota jo kertaalleen kidutettiin kahdeksan kuukautta moskovalaisessa tutkintavankilassa, ja joka nyt vapaalle jalalle päästyään pelkää henkensä puolesta.

Suomalaiset eivät kykene ymmärtämään omaa poliittista toimijuuttaan erillään valtiosta. Ei koskaan kysytä “mitä minä voisin tehdä”, vaan kysytään “ketä minun pitäisi äänestää”, ja “mitä meidän presidenttimme tulisi sanoa”. Tämä on tietysti joka suhteessa absurdia, mutta aivan erityisen absurdia se on kun puhutaan Venäjästä, ottaen huomioon miten venäläiset itse suhtautuvat omaan valtioonsa. Suomessa on perinteisesti ollut kolme eri linjaa siitä, miten idänsuhteita pitäisi hoitaa, mutta kaikki kolme linjaa tekevät tämän saman virheen.

Ensimmäinen linja on ajatus siitä, että Venäjän intressien puolustus on myös Suomen etu. Tämä jo Anjalan valan ajoista periytyvä linja on ollut sortovuosista asti ollut vähemmistöasemassa, ja nykyään ajautunut täysin marginaaliin.

Toinen eli Paasikiven–Kekkosen-linja, josta on länsi-integraatiolla kuorrutettuna tullut myös Niinistön linja, on idea siitä, ettei Venäjän asioihin pidä sekaantua, koska on toivottu ettei Venäjä tällöin vastavuoroisesti sekaantuisi myöskään Suomen asioihin.

Kolmas linja ajaa aktiivista demokratiakehitysten tukemista, Venäjän nykyisiä vallanpitäjiä vastaan – mutta Suomen valtion viitekehyksessä. Tukea Venäjän oppositio-aktivisteille tarjotaan niin ministeriöiden projektirahojen kuin europarlamentin päätöslausumienkin muodossa.

En väitä, että Venäjän painostaminen valtiollisessa viitekehyksessä olisi täysin tehotonta. Siinä missä esimerkiksi kiinalaiset kokevat (täysin oikeutetusti) tulleensa toissa- ja viimevuosisadalla länsimaiden perin juurin ryöstämäksi ja riistämäksi, eivätkä he näin ollen juuri lotkauta korvaansa länsimaiden ininälle milloin mistäkin, Venäjällä erityisesti poliittinen johto on halunnut olla osa länttä jo Pietari Suuren ajoista lähtien. Osaksi tämän takia juuri Neuvostoliitto tuli vastaan silloin kun sovittiin Etyjistä ja START-sopimuksesta.

Mutta silti valtiollisella, diplomaattisella tiellä on omat rajoituksensa. Geopoliittisesti Venäjä on ajautunut tilanteeseen, että sen liittolaiset ovat Abhasia ja ehkä Armenia. Venäjä on liian suuri saadakseen yhdestäkään sen naapurimaasta tasavertaista kumppania, mutta yksin Venäjän ehdoilla ei kukaan halua lähestyä sitä. Venäjän asema raaka-aineen tuottajana tekee siitä taloudellisen intressien suhteen vastapuolen Kiinalle ja Euroopan unionille, mutta myös kulttuurillisesti läheisimmille Valko-Venäjälle ja Ukrainalle, jotka ovat raaka-aineiden läpikulkumaita. Vaikka ideologinen vastakkainasettelu on pääosin ohi, taloudellisten ja geopoliittisten intressien vuoksi Venäjän ja länsimaiden intressit eroavat. Kukaan Venäjällä ei usko Kosovon, Afganistanin, Irakin ja Libyan sotien edustavan pyyteetöntä demokratian vientiä, kaikki nämä toimivat muistutuksena siitä, että seuraavan pommituslennon määränpää voi olla Moskova.

Länsimaat tunnustivat Kosovon, mutta kieltäytyvät tunnustamasta Abhaasiaa ja Etelä-Ossetiaa yksinomaan geopoliittisista syistä. Kuka tahansa joka käy dialogia Venäjän kanssa valtiollisesta, diplomaattisesta näkökulmasta, on oman valtionsa edustajana tämän kantojen panttivanki. Ja on kovin vaikeaa selittää, miksi toisilla on oikeus itsenäisyyteen ja toisilla ei vain siksi, että toiset sattuvat olemaan oman valtion geopoliittisia liittolaisia ja toiset eivät. Diplomatian lähtökohta on valtioiden suvereenisuus ja toisistaan eroavat intressit, mikä on huonosti sovitettavissa moralistiseen ideaan siitä, että ajetaan demokratian ja ihmisoikeuksien kaltaisia universaaleja arvoja.

Toki valtio on aina uskottavampi vaatimaan jotakin kuin joku kansalaisjärjestö tai aktivistiryhmä – mutta tällä uskottavuudella on myös hintansa. Uskottavuus perustuu suvereenisuuteen, mutta täysin suvereeneilla toimijoilla ei ole lopulta muita keinoja vaikuttaa toisiinsa kuin sota ja kauppasaarto – eikä kukaan varmasti halua Venäjän kanssa kumpaakaan.

Ja valtiollisuuden “uskottavuutta” vaativa logiikka työntyy myös sinne, missä tekemisissä ovat periaatteessa kansalaistoimijat eivätkä valtiot. Paavo Arhinmäki ei kaveeraa Venäjän federaation kommunistipuolueen kanssa siksi, että hänellä olisi mitään yhteistä aatetta tämän militaristisen, homofobisen ja siirtolaisvastaisen puolueen kanssa, vaan siksi, että KPRF on uskottavampi kuin pienet “länsimaisempaa vasemmistolaisuutta” Venäjällä edustavat ryhmät. Heidi Hautala ei kaveeraa kansallisbolshevikkien kanssa siksi, että hänellä olisi mitään yhteistä aatetta heidän kanssaan, vaan siksi että vielä pari vuotta sitten kansallisbolshevikit olivat ainoa “demokraattisen” opposition voima, joka pystyi järjestämään näyttäviä aktioita, ja näin ollen he olivat uskottavin opposition toimija.

Tosin siitä huolimatta, että venäläiset rakastavat omien vallanpitäjiensä kiroamista alimpaan helvettiin, useasti he ovat sitä mieltä, että ulkomaalaisilla ei ole vastaavaa oikeutta. Ja vaikka en saa rahoitusta sen enempää Suojelupoliisilta kuin Suomen ulkoministeriöltäkään, minun voi olla vaikeaa todistaa tämä venäläisille. Mutta siltikin, jos olisin kansanedustaja, diplomaatti tai edes töissä suurlähetystössä, en oikein voisi kuvitella itseäni missään mielenosoituksessa. Korkeintaan voisin paiskata kättä jonkun “uskottavan”, Venäjän opposition tai jonkun kansalaisjärjestön johtajaksi itsensä nimittäneen paskiaisen kanssa jossain seminaarissa, jonka järjestämiseen on haaskattu hulppea summa suomalaisten veronmaksajien rahoja.

Mutta en edusta Venäjällä Suomea enkä suomalaisia, edustan vain omaa itseäni, teen ja sanon mitä haluan, ja kannan teoistani vastuun itse. On tietysti mukavaa, jos Suomen suurlähetystön edustajat tuovat minulle mineraalivettä moskovalaiselle poliisiasemalle, kuten he tekivät vappuna vuonna 2001, mutta pärjään kyllä ilmankin.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *


6 − yksi =

Voit käyttää näitä HTML-tageja ja attribuutteja: <a href="" title=""> <abbr title=""> <acronym title=""> <b> <blockquote cite=""> <cite> <code> <del datetime=""> <em> <i> <q cite=""> <s> <strike> <strong>