Kamala kotiäiti

Teksti Hannele Huhtala

Feminismi kuuluu kaikille paitsi kotiäideille?

Viikonloppuna minulle sanottiin, että minusta tulisi varmaan hyvä kotiäiti. Sanoja oli minua vanhempi, eri sukupolveen kuuluva nainen ja tarkoitus oli loukata. Syytös sai minut kuitenkin miettimään sekä kodinhoitoa että feminismiä.

Kaltaiselleni kolmekymppiselle kaupunkilaiselle kotiäitiys ei ehkä kuitenkaan ole se pahin irvailu. Tai ainakin tuntemani kotiäidit ovat valinneet ammattinsa tai elämänsä, eivät päätyneet siihen tukeakseen miehensä uraa ja luopuakseen omastaan. Elämää lasten kanssa kotona ei ehkä pidetä helppona, mutta siinä on nähtävissä jotain kaipuuta läheisyyteen ja kosketuksen säilymiseen kylmän työelämän vastapainoksi: kaipa sen voisi tulkita jonkinasteiseksi downshiftaukseksi.

Tuttavapiirini kokemus kotiäitiydestä ei tietenkään ole koko totuus. ”Pitkäaikaisesti kotihoidon tukea saavat äidit kokevat muita useammin työllistymisvaikeuksia ja köyhyyttä ja ovat lopulta syrjäytymisvaarassa”, sosiaalipolitiikan emeritusprofessori Jorma Sipilä kirjoitti sunnuntain 30.9. Helsingin Sanomien Vieraskynä-palstalla. Sipilän kirjoitus on osa kodinhoidon tukea koskevaa poliittista keskustelua: millä ehdoilla ja millä määrillä kotiäitejä tai -vanhempia pitäisi tukea. Kysymys kotivanhemmuudesta on yhä hyvin sukupuolittunut. Sipilä kirjoittaakin, että ”kotihoidon tukimalli vetoaa nimenomaan pienituloisiin äiteihin, ei isiin.”

Sipilä kirjoittaa myös siitä, mitä arvoja kotihoitoon on liitetty: ”Jos pitkä kotihoito toisi hyvinvointia lapsille, Suomessa lapsilla pitäisi olla tuntuvasti vähemmän sosiaalisia ongelmia kuin muissa Pohjoismaissa. Suomessa alle kouluikäisiä lapsia joudutaan kuitenkin sijoittamaan kodin ulkopuolelle paljon useammin.”

Keskustelu jatkunee kuumana siitä, mitä etuja kotihoidosta on lapselle ja mitä vanhemmille, ja erityisesti sen osalta, että minkä verran yhteiskunnan tätä pitää tukea.

Viikonloppuna oli myös naisasialiitto Unionin jäsenlehden Tulvan 10-vuotisjuhlat. Siellä paneelikeskustelussa pohdittiin feminismin tekijöitä ja paikkaa. Kuka saa olla feministi? Vaikka Tulva lehtenä ei edusta samaa linjaa, sen taustaorganisaation eli Unionin linja on ”separatistinen”: jäseneksi pääsee vain, jos sosiaaliturvatunnuksesta selviää, että henkilö edustaa oikeaa sukupuolta.

Suomessa on tietynlaisia naisasian linnakkeita, hyvässä ja huonossa. Mutta tarvitaanko enää todella sellaista liikettä, joka pyrkii erottamaan, ei yhdistämään? Tulvan päätoimittaja Atlas Saarikoski sanoi, että tuntuu turhauttavalta käydä keskustelua siitä, saako vai pitääkö feministin käyttää huulipunaa tai korkokenkiä. Sukupuolten tasa-arvoa kasvattavaa keskustelua kun pitäisi käydä todellisten yhteiskunnallisten ongelmien parissa. Paneelikeskusteluun olikin kutsuttu keskustelemaan Vapaa liikkuvuus -verkoston Katja Tuominen, muslimi-feministi Warda Ahmed ja Pro-tukipiste ry:n Jaana Kauppinen. Miten suomalainen naisasialiike voisi ottaa kantaa, kun puhutaan ja ratkaistaan maahanmuuton ongelmia tai kysymyksiä seksinmyynnistä? Kysymykset ovat tärkeämpiä kuin iänikuiset huulipuna-keskustelut.

Yksi naisasian linnake tuntuu olevan kotiäitiys, ainakin keskiluokkaisen naisasian silmissä. Syytös siitä, että olisin hyvä kotiäiti, tuntuu osoittavan siihen, että en olisi hyvä feministi – en haluaisi omaa työuraa kodin ulkopuolella vaan haluaisin kasvattaa lapsia. Jotenkin en keksi siitä kuitenkaan mitään pahaa, vaan enemmän ajattelen, että eikö olisi jo aika antaa kotiäitiydelle synninpäästö. Että vanhempi voisi valita itse, haluaako olla kotona lasten kanssa vai ei. Tulevaisuudessa voisi keskittyä siihen keskusteluun, miten kodinhoitoa pitäisi tukea ja miten vaihtaa rooli kotiäitiydestä takaisin työelämään, kun sen aika on. Se olisi tärkeämpää kuin pienituloisten kotiäitien syyllistäminen.

Sinua saattaa kiinnostaa myös tämä kirja:

Louserit

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *