Minun Kilimanjaroni

Teksti Laura Rantanen

Jo muutamassa päivässä olennainen elämästä kirkastuu.

Olin onnettomuudessa. Lähes kuolin.

Siitä on niin vähän aikaa, etten tajua itsekään. Olo on epätodellinen. Mutta jotain olen jo oppinut.

1. Kuoleman kohtaaminen ei jalosta. Ainakaan ihan heti.

Aikaisemmin ajattelin, että järkyttävä kokemus jotenkin ylevöittää. Läheltä piti -tilanteen kokenut valaistuu viisauksien maanpäälliseksi tihentymäksi. – Ei se ihan niin suoraviivaista olekaan. Mikäpä olisi? Ihminen on itsensä, vaikka voissa paistaisi. Teho-osastolla soitin ensimmäisen sallitun puheluni kesätyöntekijälle ja organisoin seuraavan päivän vihanneskuljetuksia. Podin valtavaa ketutusta siitä, että tuleva viikkoni ei menisi yhtään suunnitelmien mukaan. Missaisin kaikki kivat ja isosti odottamani työjutut ja kaiken lisäksi vielä puoli vuotta odottamani tanssileirin! Se mielessäni olin paahtanut kuukausia! – Hoitajat jankuttivat minulle, että oli ihme, että olin hengissä. ”Jos ei itse tajua pysähtyä, niin pysäytetään. Sinulla on selvästi ollut turhankin monta rautaa tulessa.” – En ymmärtänyt lainkaan mistä he puhuivat. Mitä hienoa on pysähtymisessä? Ihme liibalaabaa.

2. Olemme yksilöitä myös traumassamme.

SPR:n kriisityöntekijät olivat huolissaan etenkin kahdesta asiasta. Miten selviäisin murskaavista syyllisyyden tuntemuksistani ja taloushuolistani. He ottivat nämä asiat keskustelussamme huomaavaisesti esille yhä uudestaan ja uudestaan. Mutta kun nuo asiat eivät olleet minun ykköshuoliani. Eivät edes top viitosessa. Olin huolissani vertatihkuttavasta pernastani, jonka kanssa minut kotiutettiin sairaalasta. Olin turhautunut, koska en pystynyt huolehtimaan entiseen tapaan (=itsenäisesti) pienistä lapsistani. Minua hiukan pelotti, että jäänkö henkiin, vai alkaako perna vuotaa taas enemmän.

Aluksi oli itkettävä häpeä, sitten tuli kaiken alleen peittävä vitutus, jota seurasi turtuus.

Lääkäri antoi minulle lääkettä ahdistukseeni, vaikka en ollut ahdistunut. Olin pyytänyt apua nukahtamiseen, sillä olin viettänyt jo viikon kaikki yöt katsellen luupilla törmäystä. Kuunnellut rutistuvan pellin ääntä. Miettinyt mistä se rekka siihen tuli?

3. Oivallukset kypsyvät hissukseen.

Samaa tahtia, kuin fyysiset vammat paranevat. Aluksi ajattelin kiukkuisena, että on hevonkukkua, että kärsimys jalostaa ja kaikella on tarkoituksensa. Minun onnettomuuteni oli idioottimainen vahinko, josta oli pelkkää haittaa. Kaikella on tarkoituksensa -jutut ovat sympaattista ja hiukan hupsua itsepetosta.

Eikä mennyt kuin muutama päivä, niin näin jo hiukan toisin.

Ehkä vauhtini on tosiaan ollut melkoinen. Ja saattaa olla, että siinä on ikävätkin puolensa. Esimerkiksi se, kun on hyvin pienen osan ajastaan oikeasti läsnä. Voi myös olla, että jatkuvat muutaman tunnin yöunet vaikuttavat heikentävästi fysiikkaan ja mieleen. Vaikka elää niin maan perskeleesti, niin samalla ei oikeastaan elä. Kun ei ole läsnä. Ja kun on koko ajan väsynyt. Ehkä pysähtyminen ja lamaantuminen eivät olekaan synonyymeja. Jos on edes hippusen armollisempi itselleen, voi osata olla hiukan armollisempi muillekin? – Ja, titti-di-dii: Tietenkin ne perusarvot.

4. Omien arvojen mukainen elämä on hämäävän simppeliä.

Olen elänyt arvojeni mukaan omasta mielestäni aina. Olen olen. Elämässä nyt vaan on niin paljon kaikkea kiinnostavaa ja tärkeää ja kiehtovaa. Asioita, joissa on pakko olla mukana. Epäkohtia, joihin on puututtava. Vallankumous tehtävänä. On ollut aktiivisuutta noin miljoonassa järjestössä ja tointa politiikassa ja luottamustoimissa. Kivoja töitä niin paljon, ettei nukkua ehdi. Ja silti lapset hoidossa vain muutaman päivän tunnissa, koska haluan tietenkin olla heidän kanssaan niin paljon kuin mahdollista. (Täydennä itse loput.)

Moni on kysellyt pitkin matkaa, että missä välissä ennätän niin paljon? Olen puhtaasti ihmetellyt kysymystä. En ole osannut vastata. Lähinnä on ihmetyttänyt, että mihin kysyjät sitten kaiken aikansa hassaavat, television katseluunko?

Jo muutama päivä törmäyksen jälkeen:

Makaan aamuyöllä valveilla katsellen luupilla törmäystä, kuunnellen pellin rutinaa korvissani. Koetan ajatella jotain muuta. Jotain mukavaa ja kaunista. Mieleeni tulevat kaikki ne kirjoittamani jutut selviytyjistä, jotka ovat kohdanneet kuoleman ja jääneet henkiin. Kaikki ne ihmiset, jotka kokevat elävänsä jatkoajalla. Olen tehnyt näitä haastatteluja ja kirjoittanut juttuja kymmeniä, ellen satoja. Sen lisäksi olen lukenut ja katsellut vastaavia tarinoita muiden kirjoittamina.

Jostain syystä näissä tarinoissa kiivetään aina vuoren huipulle tai tehdään maailmanympärimatka. Kertojat ovat useimmiten perheellisiä naisia, jotka ovat kuoleman kynnyksellä päättäneet, että jos tästä selviän, niin toteutan unelmani. Valloitan Kilimanjaron.

Makaan jännittyneenä sängyssä ja yritän löytää asennon, jossa minua sattuisi mahdollisimman vähän. Ajattelen tihkuvaa pernaani. Olisiko paikkani ehkä kuitenkin vielä sairaalassa? Siellä ollessani en halunnut mitään muuta niin paljon kuin päästä kotiin lasteni luokse. Mutta eiväthän ne tajua varoa pernaani. Mitä jos se repeää pahemmin ja kuolen? Se on oikeasti mahdollista. Eikö kuoleman pitänyt olla jotain mystistä? Ei sen kuulu tapahtua keskellä ihan tavallista arkea, aurinkoisena kesäiltana.

Nämä voivat olla viimeisiä päiviäni. Mikä tahansa päivä saattaa olla kenen meistä tahansa viimeinen. Jokainen hetki voi olla viimeinen. Miten minä haluan käyttää viimeiset hetkeni?

Se on kirkuvan selvää. Muistan hetken autossa, kun pelti ruseni. Yksi ajatus työnsi kaikki muut sivuun: ”En halua vielä erota lapsistani! Haluan nähdä heidän kasvavan! Tämä on epäreilua!”

Nähdä lasteni kasvavan. Rakastaa. Viettää aikaa ihanien ihmisten kanssa. Minun Kilimanjaroni.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *


Voit käyttää näitä HTML-tageja ja attribuutteja: <a href="" title=""> <abbr title=""> <acronym title=""> <b> <blockquote cite=""> <cite> <code> <del datetime=""> <em> <i> <q cite=""> <s> <strike> <strong>